The Project Gutenberg EBook of Kissanporras, by Hermann Sudermann

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Kissanporras

Author: Hermann Sudermann

Release Date: May 19, 2004 [EBook #12382]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KISSANPORRAS ***




Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and PG Distributed Proofreaders






KISSANPORRAS.

(Der Katzensteg)

ROMAANI


Kirjoittanut

HERMANN SUDERMANN


Suomentanut Juho Ahava


1909




I.


Rauha oli tehty. Maailma, jota korsikkalainen oli puolen ihmisikää
uskaltanut pitää leikkipallonaan, tunsi jälleen itsensä.

Runneltuna, revittynä, vuotaen verta tuhansista haavoistaan, täytenään
taistelutantereita kuin märkiviä paiseita, puoleksi hautuumaana ja
puoleksi raunioina--sellaisena se jälleen löysi itsensä.

Mutta ihmiskunta, joka vastikään oli vapautunut, ei aavistanut mitään
omasta kurjuudestaan.--Jos maata, josta se sai leipänsä, oli
lannotettu verelläkin--hyvä vaan! Sittepähän se vastedes kantoi
runsaamman hedelmän. Jos luodit ja pistimet olivatkin harventaneet
ihmisten rivejä, mitäs siitä?--Olipahan jälelle jääneillä enemmän
tilaa ojennella käsivarsiaan.

Pääsihän jälleen liikkumaan, kun väentungosta hieman oli hajotettu.

Katkeamaton riemuhuuto kajahti taivasta kohden Gibraltarin kallioilta
aina Nordkapiin saakka.--Jokaisessa kellonnuorassa riippui tempova
poikanen, jokaiselta alttarilta, jokaisesta majasta kohosi
kiitosrukous.----Surevat piiloutuivat, heidän valituksensa
tukehtuivat kiitosvirsiin, heidän kyynelensä imi maa samalla
kylmäkiskoisuudella, jolla oli juonut kaatuneiden veripisaratkin.

Keväisen kauneuden keskellä oli Pariisissa rauhansopimus
allekirjotettu.----Verilätäköissä kukkivat liljat, ja romuhuoneista
tuotiin verenkostuttamat liljaliput. Bourbonit ryömivät esiin
nurkistaan, joihin heidät Roberspierren partaveitsi oli ajanut,
hieroivat unisia silmiään ja alkoivat iloisina hallita. Unhottaneet
eivät he olleet mitään, oppineet ainoastaan kauniin uuden sanan
Talleyrandin aapisesta. Tämä sana oli: vallanperimysoikeus.

Muulla maailmalla oli niin paljo tekemistä omissa asioissaan, oli
niin paljo voitonseppeleitä sidottavana ja tervehdysmaljoja
kallisteltavana, ettei se joutanut tästä ilveilystä välittämään.

Odotuksen kuumeen punehduttamina tuijottivat kaikki silmät länttä
kohden, josta heidän piti saapua, sankarien, laakereilla
seppelöityjen, heidän, jotka pyhän kotiturpeen puolesta, vaimojen ja
lasten, oikeuden ja isänmaan puolesta olivat olleet valmiit uhraamaan
henkensä ja verensä korsikkalaisen hurmahengen tulikitaan. He olivat
ajaneet häntä takaa hänen perimäiseen luolaansa saakka, kunnes hän
sidottuna oli virunut heidän jaloissaan.

Saksan tammet olivat juuri pukeutuneet viheriään, joutuakseen heti
ilakoiden ryöstettäviksi, kun voittajat alkoivat palata.

Etupäässä--iloisina, hilpeän vapaina parvina--palasi isänmaan ylpeys
ja kukka, rikasten pojat, jotka vapaaehtoisina jääkäreinä olivat omine
hevosineen ja omine aseineen lähteneet pyhään sotaan.

Heidän tiensä Saksan halki oli lakkaamatonta juhlahumua. Mihin
tulivat, kulkivat he ruusuilla ja kukkasilla; kauneimmat neidot
halasivat olla heidän rakastamiaan, jaloimmat viinit heidän
juotavinaan.

Heidän jälestään tulvi kasakkavirta Saksan lakeuksien ylitse.
Vuosikausi sitten, jolloin he, ikäänkuin kostonhenkien parvi, olivat
rientäneet suuren armeijan puolikuoliaaksi näännytettyjen tähteiden
jälestä, oli Saksa riemuiten tervehtinyt heitä vapauttajinaan,
kaupunkien hallitusmiehet olivat juhlallisina kulkueina olleet heidän
vastassaan, hymnejä oli sepitelty heidän kunniakseen, ja sinisilmäinen
saksalainen tunteellisuus oli vuotanut tulvanaan pesemättömään
tataariturpain hyväksi.

Nytkin kiiteltiin heitä, kuten velvollisuus vaati, mutta saksalaisten
ikävöitsevät katseet tähystelivät heidän ylitsensä loitommalle,
ikäänkuin he olisivat ainoastaan noiden vielä tulematta olevien
varjoja.

Ja vihdoin saapuivat hekin--kansan miehet, nuo, joilla ei ollut muuta
kuin pelkkä elämänsä isänmaalle alttiiksi annettavana. Heidän edellään
kulki ikäänkuin särkyneiden vaskitorvien räminä--perästä laahautui
paksu tomupilvi.

Eivät he ilmestyneet kotoisille maille ylväinä ja upeina, kuten kotiin
jääneet olivat unelmoineet, sädekehät päiden ympärillä, aaltoilevat
viitat liehuen toogan tavoin uljasten vartalojen ympärillä,--vaan
raukeina ja tylsinä kuin uuvuksiin ajetut työkonit, likaisina ja
repaleisina, syöpäläisistä kihisten, parrat pölyn ja hien vanuttamina,
sellaisina he palasivat. Tuossa meni muuan, joka kalpeana ja
riutuneena kuin keuhkotautinen ainoastaan vaivoin kykeni jalkojaan
siirtelemään eteenpäin, tuolla toinen, joka eläimellistyneenä ja
himokkaana katseli ympärilleen, silmien synkässä väikkeessä loimuavan
palon kajastus, luisevat nyrkit yhä vielä murhanhimosta kouristuneina.
Vain siellä täällä loisti ylevä, puhdas liikutus kyyneltyneistä
silmistä, vain siellä täällä liittyi kaksi pyssyn perää pitelevää
kättä kiitolliseen rukoukseen...

Mutta tervetulleita olivat he kaikki.--Eikä ketään ollut verinen
kostontyö vielä niin raaistanut ja kivetyttänyt, etteivät kyynelet ja
suudelmat olisi häntä virvottaneet ja saaneet palaavan valoisamman
ajan aavistuksia häämöttämään hänen sielunsa silmiin.

Tosin ei kiihtyneitä intohimoja yhtäkkiä tuuditeta täydelliseen
lepoon.--Kourat, jotka ovat kalpaa heiluttaneet, tarvitsevat aikaa
tarttuakseen aurankurkeen ja luotirihmaan, eikä joka miehen ole helppo
unhottaa leirielämän rajua hillittömyyttä lempeän kotilieden
ääressä.----

Kuten jokaisen rauhanteon jälkeen, oli sentähden vuosi 14 Saksassa
hurja aika. Tämä vuosi, jonka nimi meille myöhemmin syntyneille kaikuu
kuin kiitosvirsien, urkujen huminan ja kellojen helinän sulosointu,
näki väkivallan töitä ja rikoksia enemmän kuin yksikään muu vuosi
ennen tai jälkeen. Erittäin villisti elämöi ihmisten valloilleen
päässyt petomaisuus niissä seuduissa, joissa sodan edellä
oli ranskalaisten ylimielisyys mellastellut täydessä
murhanhimoisuudessaan, ja villeimmin siellä, missä taistelutannerten
verenhaju ja poltettujen kylien tulenloimotus oli kotiväenkin mielen
täyttänyt kauhunkuvilla ja missä salakähmäinen kavaluus ja luihu
pelkuruus yhä edelleen sovittamatonna huusi kostoa. Näytti melkein,
kuin eivät kiihtynyttä isänmaanrakkautta vielä, tyydyttäisi vastikään
vuotaneet verivirrat, vaan tarvittaisiin enemmän kuluneen
vuosikymmenen häpeän pesemiseen. Eihän voitu aavistaa että
korsikkalainen korppikotka, joka istui saarihäkissään, hioi jo
teräsnokkaansa nirhatakseen rikki häkkinsä ristikot ja että vielä
täytyi monen kuohuvaa verta uhkuvan suonen aueta, ennenkuin hän pääsi
täydelliseen lepoon.--




II.


Tämän merkillisen vuoden elokuun lopulla istui eräänä päivänä
suurehkon talonpoikaistalon suvihuoneessa joukko nuoria miehiä
tammipöydän ympärillä, ja pöydän täyttivät koko leveydeltään saviset
oluthaarikat ja pyöreämahaiset viinapullot. Tupakansavu, joka tissusi
piipunkannen raoista ilmoille, kietoi kuumat, paloviinasta ja
innostuksesta hehkuvat kasvot sinisenharmaihin pilviinsä.

He olivat äsken palanneita isänmaan puolustajia ja mässäsivät
sotaisiin muistelmiinsa kiintyneinä.

Kaikissa heissä saattoi havaita sukuyhtäläisyyden piirteen, jonka
samallainen sääty, samallaiset elin- ja ajatustavat painavat
ventovieraihinkin. Heidän karheat, rehelliset kasvonsa olivat sodassa
villiintyneet ja peittyneet naarmuilla ja arvilla. Parin kolmen
käsivarsi oli siteissä vieläkin, ja tuskin ainoakaan oli päässyt niin
pitkälle, että olisi ripustanut mustanauhaisen jääkärintakkinsa
naulaan.

He olivat Heiden kylän vapaita talonpoikia, hajallaan asuvia ja
kuitenkin naapurillisesti liittoutuneita--muutamat heistä riippuivat
vielä isänsä määräysvallasta, toiset olivat jo päässeet talonsa
haltijoiksi. He eivät olleet konsanaan tehneet vero- eikä päivätöitä;
niillä suurilla mullistuksilla, joita Steinin laatima laki muutamia
vuosia takaperin oli saanut aikaan talonpoikaissäädyn keskuudessa, ei
heihin ollut mitään vaikutusta, ja kun edellisenä keväänä oli
kuninkaan sotakutsu kulkenut ympäri maan, olivat he ylpeinä kuten
herraspojatkin astuneet vapaaehtoisten jääkärien riviin omine
hevosineen ja omine aseineen, vaikkapa sentähden olisi täytynyt viedä
markkinoille viimeisetkin siemenjyvät.

Ainoastaan yksi heistä, hän, joka istui talon ainoalla päällystetyllä
tuolilla, likaisenharmaalla ja moneen kertaan korjatulla ja paikatulla
kuvatuksella, ja jolla yksinään oli pullo punaista viiniä edessään,
kuului silminnähtävästi toiseen elämänpiiriin.

Hänellä oli kalpeat hieman keltaiselle vivahtavat kasvot, hienot,
pehmeähköt piirteet, ruskeat, synkät silmät ja pitkät, mustat
silmäripset, jotka alas vaipuessaan loivat pitkän varjon kaidoille
poskille. Vaikkakin hän näköjään oli nuorin heistä kaikista--hän tuskin
saattoi olla yli kahdenkolmatta--näytti hän mieheltä, jonka elämänhalu
on mennyt. Uhmaava tarmo hallitsi hänen rypyttömällä otsallaan, ja
sinisissä silmissä piili jotakin vanhan surun tapaista.

Hänellä oli yllään harmaa takki, joka näytti hartioista liian
ahtaalta, ja sen alla siniruutuinen villapaita, jossa oli rikkinäiset
poimut ja helmiäisnappirivi. Sotilaallista hänen puvussaan oli
ainoastaan nostoväen ristillä varustettu kenttälakki, jonka hän oli
työntänyt takaraivolleen, nähtävästi sentähden, että kova nahkalippu
painoi tuskin umpeenmennyttä arpea, joka hehkuvana juovana kulki
tummien kiharain alta suoraan poikki korkean otsan.

Kaikkien silmät olivat häneen suunnatut.--Jokainen näkyi ilmeisesti
panevan enimmän painoa hänen ajatukseensa, tarkotti ennen kaikkea
sanansa hänen kuultavakseen.

Hänen rinnallaan istui voimakas, häntä hieman vanhempi nuorimies, joka
lakkaamatta tarkasteli häntä hellävaroisella huolellisuudella--
epäilemättä talon isäntä. Oikealla ohimollaan oli hänellä valkoinen
laastarilappu. Nauravina ja rohkeina pilkistivät punakat, pyöreät
kasvot vaalean hiusmetsän alta, joka pörröisine kiharoineen ympäröi
kaulan ja niskan kauttaaltaan.

»Mutta ethän juo mitään, luutnantti!» kehotteli hän häntä työntäen
pullon lähemmäksi hänen eteensä. »Et ole tottunut olueemme, vielä
vähemmän viinaamme--et sentähden tarvitse laisinkaan kainostella
juodessasi tätä punaista ainetta, joka minulta muuten voidaan
varastaa.--Rikkaita emme ole, sen tiedät, mutta niin paljo meillä
sentään on, että jos tahdot jäädä luoksemme, on eliniäksesi sinua
varten tuollainen pullo päivässä. Eikö totta, pojat?»

Riemuiten ilmaisivat toiset hyväksymisensä ja tunkeutuivat luo,
kilistääkseen haarikoineen ja ryyppylaseineen hänen särkymäisillään
olevaan viinilasiinsa.

Kiitollisen ilon loiste vilahti hänen kalpeilla, synkillä kasvoillaan.

»Tiesin kyllä», sanoi hän, »että teidän luotanne löytäisin
kodin--muuten en olisi palannutkaan.»

»Yhä parempaa!» huusi isäntä. »Sitäkö varten vannoimme veriveljeyttä
ensimäisen taistelun edellä--silloin kirkossa--tuossa kirotussa
pesässä--jonka nimeä en kuunaan saa säilymään muistossani?»----

»Pesä on Dannigkow nimeltään», vastasi nuori vieras, jota puhuteltiin
luutnantiksi.

»Muistatko sen vielä niin hyvin?» jatkoi isäntä. »Ja olisitko voinut
ajatellakaan hiipiä ohitsemme?--Sitäkö varten valitsimme sinut
johtajaksemme ja umpimähkään ajaa karauttelimme perästäsi tulisimpiin
otteluihin?--Veri ja kuolema liittää yhteen, Baumgart. Anna sentähden
palttua maailmalle ja jää luoksemme.»

»Älä lörpöttele loruja, veli hyvä», vastasi luutnantti ja puhalsi
mietteissään viinin purppuraiseen peilipintaan.

Mutta toinen ei ottanut peräytyäkseen.

»Saat olla varma», jatkoi hän, »ettemme tule sinua koskaan uteliailla
kysymyksillä ahdistelemaan. Olemmehan aina tottuneet pitämään sinua
salaperäisenä otuksena. Kun lepäsimme leirinuotiolla kertoellen
kodista ja konnuista, isästä ja äidistä, juomingeista ja
lemmenseikkailuista, nipistit sinä suusi suppuun, aivan kuten teet
nytkin. Mutta jos joku rohkaisi mieltänsä ja kysyi sinulta, mistä olet
ja mitä muuten olet puuhaillut, silloin sinä nousit ja menit
matkoihisi. Niin totuimme olemaan kyselemättä ja tuumailimme: Hän on
mahtanut syödä liiaksi jotakin, joka on hänet saanut eliniäkseen
kärtyisälle tuulelle... Muuten, mitä se meihin kuuluu? Hyvä toveri
olit, sen todistuksen annamme sinulle--ja enemmänkin, olit
kunnollisin, urhoollisin ja ... no, suoraan sanoen, jos olisit jotakin
meistä käskenyt: mene, katkaise oikea kätesi minun tähteni--totisesti
olisi hän sen tehnyt mukisematta.--Enkö puhu totta, pojat?»

Hyväksymisen huuto kulki ympäri pöytäseuran.

»Lakatkaa vihdoinkin», sanoi nuori luutnantti, torjuen riemuitsevia
loitommalle. »Ylistättehän minut aivan maan alle.»--

»Huonot viestit tulevat perästä!» jatkoi isäntä. »Olemme olleet sinuun
aikalailla tyytymättömiäkin. Muistat kai vielä, mistä se johtui. Se
tapahtui aselevon aikana, kohta yhdyttyämme hurjan Platenin johtamiin
liettualaisiin ja Bülowin joukkoon. Silloin eräänä iltana kierroksesi
tehtyäsi selitit meille: Pojat, minun täytyy jättää teidät--älkää
kysykö, miksi.--Mutta uskokaa minua, en voi muuta--nostoväki kaipaa
upseereja. Ei ole mikään kunnia siirtyä vapaaehtoisten jääkärien
joukosta nostoväkeen, mutta minä menen nostoväkeen.--Niinhän
haastoit, Baumgart?»

Nuori luutnantti nyökkäsi, ja hänen huulillaan väreili kuohahtavan
katkeruuden ilme.

»Näimme, kuinka sinulle samalla kihosivat vedet silmiin, muuten olisi
varmaan yksi tai toinen kysynyt: Tämäkö on kiitos sinulle
osottamastamme luottamuksesta, että jätät meidät nyt, juuri nyt, kun
meidän olisi platenilaisille näytettävä, kuinka ranskalaisia oikein
metsästetään?--Ja sentähden päästimme sinut menemään vastustelematta,
vaikkakin sydämemme vuosivat verta.--Kukaan ei ole myöhemmin kuullut
sinusta hiiskahdustakaan, kuinka ahkerasti tiedustelimmekin; mutta sen
voimme vakuuttaa, että kuukausimäärin juttelimme joka ilta sinusta ja
vaivasimme päitämme tuumiessamme, mikä se sinut oikein veti pois
meidän luotamme ja mikä oikeastaan olit miehiäsi ja muuta sellaista,
niin että myöhemmin joukkoomme liittyneet, jotka eivät olleet sinua
tunteneet, arvelivat, että heistä oli ikävystyttävää ikuinen puhe
sinusta ja että meidän olisi ollut paras sinun kanssasi lyöttäytyä
nostoväen likakinttujen laumaan. Näetkös, niin olimme sinuun
kiintyneet, ja sentään tahdot sinä jo parin päivän perästä kääntää
meille selkäsi! Marnevirralta kauas Weikselin taakse on pitkä matka,
kun sen tekee yksin ja jalkaisin, ja haavasikin yhä vielä äkäilevät.
Levähdä siis ja kerro, haastele meille, kuinka elämäsi harmaapartojen
parissa meni mukiin ja kuinka jouduit vankeuteen--sillä että sinä
todellakin olet joutunut vangiksi, senhän on täytynyt olla aivan
eriskummallinen sattuma!»

Hän silmäili lapsellisella ylpeydellä teräksiseen ristiin, joka
välkkyi hänen takkinsa rintapielessä. Hän oli sen saanut palkinnoksi
siitä, että oli kerran, suostumatta tarjottuun armahdukseen,
huimapäisesti tapellen murtautunut vapaaksi ranskalaisen husaarijoukon
keskeltä.

Nuoren nostoväen luutnantin rinnassa ei ollut mitään koristeita. Kun
sotaretken lopussa suuri koristevirta valui voitokkaiden soturien
ylitse, oli hän luultavasti silloin jo ollut vankina.

Kiusallinen syrjäytyksen, kenties häpeänkin tunne näytti heräävän
hänen mielessään. Hän painoi nostoväen lakin takaisin otsalleen ja
sysäten tuoliaan voimakkaalla tempauksella taaksepäin, ikäänkuin ei
olisi kauempaa sietänyt koko kapinetta, sanoi hän:

»Kiitän teitä hyvistä tarkotuksistanne, mutta minun täytyy mennä
Königsbergiin ilmottautumaan päällystölleni.»

»Silloin saat kauan etsiä», vastasi eräs kiharatukkainen,
ruskeasilmäinen veitikka, joka kantoi oikeaa käsivarttaan mustassa
siteessä. »Etkö todellakaan tiedä, että nostoväki päästettiin kotiin
kohta palattuaan?»

»Itse esikuntakin tullee hajaantumaan», lisäsi toinen.

»Silloin täytyy minun koettaa onneani päämajassa», vastasi luutnantti
Baumgart. »Minulla on enemmän kuin muilla syytä huolehtia, että
eropaperini ovat kunnossa. Uskokaa pois! Kukaan ei saa päästä minusta
sanomaan, että olen salaa hiipinyt armeijasta. Siis lyhyesti: onkohan
mahdollista huomenna saada kyytiä Königsbergiin?»

Nousi oikea tyytymättömyyden myrsky. Käytiin hänen kimppuunsa,
tartuttiin hänen käsiinsä, kierryttiin piiriin hänen ympärilleen,
ikäänkuin olisi kysymyksessä estää hänet tuossa tuokiossa pakenemasta.

»Jää ainakin niin kauaksi, ettei raukea tyhjiin juhla, jonka tahdomme
viettää kunniaksesi», sanoi Karl Engelbert, nuori isäntä, saatuaan
melulta äänensä kuuluviin.

Baumgart syöksähti nopealla ponnahduksella hänen istuintaan kohden.

»Minun kunniakseni?... Oletteko tulleet hulluiksi!»

»Mikään puolustus ei enään auta!» vastasi toinen. »Asia on jo aikoja
sitten pohdittu. Kolme päivää takaperin, kohta tänne pistäydyttyäsi,
lähetin Johann Radtken taipaleelle, mukanaan luettelo kaikista
vapaaehtoisista jääkäreistä, jotka piirissä ovat kotosalla, sillä
meillä on väkeä kuudesta tai kahdeksasta rykmentistä--ennen kaikkea
oli hänen tietysti mentävä Schrandeniin, jossa Merckel asuu--hänhän
oli ensin Platenin joukossa, mutta sitten meni hänkin nostoväkeen.
Mutta hänen siirtymisessään oli järkeä, sillä vasta siellä hänelle
vakuutettiin luutnantin oikeudet.»

Baumgart oli nimeä mainittaessa ilmeisesti säpsähtänyt, mutta pian
hän malttoi mielensä, ja puoleksi eteenpäin kumartuneena ja tarttuen
kovalla kourauksella istuimensa puisevaan selkänojaan, kuunteli hän
vaieten, mitä hyvää tarkottava ystävä tiesi kertoa tulevista
kunniapidoista... Hän ei vastustellut enempää, kenties siksi, että
avoin vastarinta näytti hänestä hyödyttömältä, mutta hänen
levottomissa syrjäsilmäyksissään piili jotakin pakoaikeihin
vivahtavaa.

Ystävyksille, joiden kuohuva veri ei kotioloissa vieläkään ottanut
rauhottuakseen, oli tervetullut jokainen aihe, joka heidät, vaikkapa
vain muutamaksi hetkeksi, kohotti yli arkipäiväisen yksitoikkoisuuden,
mihin he olivat menehtymäisillään. He puhuivat hyvin tärkeän näköisinä
luottamusmiehensä palaamisesta, sillä hän oli odotettavissa jo
aamupäivällä viiden peninkulman päässä sijaitsevasta Schrandenista.

»Olenpa utelias tietämään», sanoi Peter Negenthin, mies, jolla oli
musta side, »mihin schrandenilaiset ovat koreaan kartanonherraansa
nähden ryhtyneet.»

Luutnantti Baumgart heristi korviaan.

»Punaisen kukon ovat he jo aikoja sitte panneet hänen katolleen
istumaan», puuttui toinen puheeseen. »Viitisen vuotta on hän jo
huuhkajan tavoin pesinyt paloraunioiden keskellä.»

»Miksei hän sitten rakenna linnaansa uudestaan?» kysyi kolmas.

»Miksikö? Siksi, että talonpojat ja muu kylänväki pieksävät
pahanpäiväiseksi jokaisen, joka menee hänelle työhön. Kerran hän oli
pestannut päivätyöläisiä Masurenista asti ajatellen, että ne kyllä
pysyvät hänellä, kun eivät ymmärrä saksaa. Sitten syntyi kylän
kapakassa aika tappelu--ja ykskaks ajettiin puolalaiset matkoihinsa.
Sen koommin ei hän enää ole yrittänytkään ruveta maitaan viljelemään.»

»Millä hän sitten elää?»

»Mitäs se meitä liikuttaa?... Kuolkoon nälkään!»

Keskelle pahansuopaa naurua, jonka tämä julmanlainen toivomus herätti
maanpoikain keskuudessa, astui, nopeasta ratsastuksesta höyryävänä ja
hikisenä, palannut lähettiläs, lyhyt, pienenläntä nuorukainen, jonka
vaaleat, suorat hiussuortuvat valuivat kellertävinä ja kiiltävinä kuin
uusi olkikatto lihavahkoille kasvoille, jotka päivä oli paahtanut
punaisiksi kuin keitetyt kravut.

Ennenkuin hän alkoi puhua, tarttui hän suureen kivikannuun, joka
seisoi keskellä pöytää, ja pitäen molemmin kourin sen pulleasta
vatsasta, imeytyi hän kannun reunaan kiinni, kunnes se vihdoin
naurunhohotusten kaikuessa temmattiin hänen huuliltaan.

Kaikin tavoin ilvehtien ja irmastellen kertoi hän matkastaan.

Suuri juhla oli kyllä alusta alkaen varma.--Kaikkien piiriläisten
jalkapohjia kutkutti tanssinhalu, kaikki halusivat juominkeja ja
ilotulituksia ja olivat valmiit, jos niin tarvittiin, kelpo
selkäsaunaankin juhliakseen Saksan yhtenäisyyden kunniaksi. Ainoastaan
paikasta, jossa tämän kaiken piti tapahtua, oli vielä vallinnut
erimielisyys.--Ennen kaikkea halusivat schrandenilaiset, luutnantti
Merckel etunenässä, että kekkerit olivat vietettävät heidän luonansa.

»Miksi niin? Pojat, ne vasta ovat joukkiota--nämä samaiset
schrandenilaiset. Riemusta aivan poissa nahkoistaan--juovat ja
hurjistelevat päivät päästään. Aina tallukat taivasta kohden!--Miksi
niin? Siksi, että he ovat vannoneet kostoa paroonilleen, isänmaan
kavaltajalle, joka heidät on häväissyt ilmoiseksi iäkseen.
Tiedättekös, mitä he ovat veisanneet kirkossaan virrennuotilla jo
seitsemisen vuotta:

  Herramme Schrandenista, jonka tähden
  hävetä saamme kaiken kansan nähden
  ja käydä mieron pilkkana,--
  lyö rutolla, o Jumala!

Näin veisaavat ne siellä joka pyhä, ja nyt, kun heidän rukouksensa on
jo puoleksi kuultu, ovat ne vannoneet jättävänsä hänet kirkkoaidan
taakse maatumaan.»

Kiihkeitä kysymyksiä satoi hänelle kaikilta tahoilta. »Onko se
kuollut, koira?--Onko piru hänet vihdoinkin perinyt?»

Melun keskeltä kuului räsähtävä, rauskahtava ääni. Nuoren Baumgartin
käsi oli niin kovasti kouristanut nojatuolin selustaa, että hauras puu
oli katkennut keskeltä poikki. Hän itse istui kalpeana ja
liikkumatonna ja tuijotti puhujaan silmät selällään, huomaamatta
lainkaan vahinkoa, jonka oli tehnyt talon vanhalle perinnölle.

Ja hilpeä Johann Radtke jatkoi:

»Ovatpa onneksi tainneet suututtaa hänet kuoliaaksi--ainakin oli hän
saanut halvauksen, kun he tahtoivat häneltä itse Kissanportaankin
hävittää. Luutnantti, oletko konsanaan kuullut Kissanportaasta
puhuttavan?»

Tämä tuijotti yhä vielä häntä kohden eikä virkkanut sanaakaan. Hänen
hampaansa olivat pureutuneet alahuuleen. Ikäänkuin kivettyneenä istui
hän paikoillaan.

»Kissanporras näet on tie, jota myöten parooni vuonna 7 vei
ranskalaiset, jotka olivat Schrandenin linnan miehittäneet,
preussilaisten selkään. Schrandenin päällekarkauksesta lienet ainakin
kuullut--siitähän kerrotaan joka kalenterissa.»

Luutnantti nyökäytti parisen kertaa koneellisesti päätänsä, kuten
tekee tuomittu, joka voimattomassa nöyryydessä alistuu kohtaloonsa.

»Heidän nähtensä oli hän kaatunut», kertoi Johann Radtke edelleen.
»Vaahto oli pursunut hänen suustansa--ja hänen rakas kullannuppusensa,
kylän puusepän tytär, joka hänen kanssaan on elellyt, oli heittäytynyt
hänen ruumiinsa päälle--kuka tietää, mihin he muuten olisivatkaan
ryhtyneet verisessä raivossaan.»

»Ja sanoitko, etteivät he nyt tahdo sallia häntä haudata?» puuttui
hyväntahtoinen Karl Engelbert puheeseen, pudistaen arvelevaisesti
päätänsä. »Onko sellainen sitten sallittua kristityssä maassa?»

Johann nauroi viekkaasti.

»Schrandenilaiset vetävät yhtä köyttä, ja jollei kukaan tahdo ryvettää
käsiään kantamalla moista iletystä hautaan, voiko sitä panna
pahakseen?»

»Mutta jos se joutuu esivallan korviin?»

»Esivallan--hahaha!--Heidän esivaltansa on vanha Merckel, ja hän oli
arvellut, että hänen puolestaan olisi haaskatarhakin vielä------»

Hädän ja tuskan huuto, ikäänkuin tukehtuvasta kurkusta pusertunut, sai
hänet vaikenemaan. Ponnahtaneena pystyyn, valkeana kuin kalkkiseinä,
seisoi nuori luutnantti ojentaen nyrkkiin puristetut kätensä puoleksi
torjuen, puoleksi uhaten häntä kohden. Hänen sinertävällä huulellaan
riippui veripisara, joka vieri leukaa myöten alaspäin, jättäen
jälkeensä punertavan juovan.

Soinnuton, tuskin ymmärrettävä änkytys kuului hänen huuliltaan, mutta
ken sen ymmärsi, kangistui kauhusta.

»Herkeä!» oli hän sanonut. »Herkeä!... Hän on isäni.»




III.


Kuu kumotti korkealla taivaalla ja valoi vienon sinertävää hohdettaan
uinailevien nummien ylitse. Suosilmäkkeiden leppäpensaat olivat valon
seppelöimät, ja solakat, valkorunkoiset koivupuut, jotka
katkeamattomina riveinä suojustivat leveää, suoraa maantietä,
välkkyivät ja loistelivat niin että tie loitommalta näytti kulkevan
hopeaisten aitojen välitse.

Hiljaista kaikkialla. Linnut olivat aikoja sitten vaienneet. Syyskesän
rauha, kylläisenä lakastuvan luomakunnan rauha vallitsi laajoilla
lakeuksilla: Kuului tuskin heinäsirkan sirkutusta ojan reunalta,
tuskin pelästyneen, pitkäin olkien juurella piipertävän peltohiiren
vikinää.

Reppuineen ja ryhmysauvoineen asteli yksinäinen vaeltaja tietä myöten,
välittämättä kuutamoisen maiseman lumouksesta, tuijottaen suoraan
eteensä.

Hän oli nuori luutnantti, joka taivalsi kotiseudulleen kansan kiroamaa
isäänsä hautaamaan.

Vierasvarainen isäntä oli hänelle tyrkyttänyt parhaita ajoneuvojaan,
oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut häntä
jalkaisin pitkän matkaa ja erotesssa vakuuttanut lujasti ja pyhästi,
että heidän kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta
isäin pahoista teoista, ja että hän sai nyt ja aina luottaa häneen ja
hänen naapureihinsa...

Ivalta tämä hyvää tarkottava lohdutus kuulosti hänen korvissaan. Tuo
puhe »isän pahoista teoista» tuntui hänestä häntä itseään kohtaan
tähdätyltä häväistykseltä, joka hänen täytyi kärsiä vaieten, koska
sitä häpeää, jonka hänen isänsä oli jättänyt hänen niskoilleen, oli
mahdoton torjua luotaan.

Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi hän menneen elämänsä kuvien
kulkea sielunsa silmien editse.--

Hän ei ollut isäänsä koskaan rakastanut. Tämä oli ollut raaka, raju
mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo
samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enempää kuin
jokin mäyräkoira, mikä hänen hyvällä tuulella ollessaan sai kaluta
hänen kantapäitään, mutta jonka hän seuraavana hetkenä potkaisi kauas
luotansa. Tämä äkäinen, pieni mies, hänen kellertävät, leveän luisevat
kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, säkenöivän harmaine
silmineen olivat häntä pelottaneet niin kauan kuin hän saattoi
muistaa. Äitiään ei hän ollut milloinkaan tuntenut. Tämä oli muutama
vuosi hänen syntymisensä jälkeen joutunut pitkän sairauden uhriksi.
Alhaalla kylässä kerrottiin, että parooni oli hänet kiukullaan ja
rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.

Synkässä, korkeaholvisessa käytävässä, jonka seinistä askelet
kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kesäsydännäkin
kulkivat vilunväreet läpi ruumiin, oli hänen kuvansa riippunut
viimeisenä pitkässä, aavemaisessa rivissä. Se oli kuva hennosta,
surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verettömät huulet ja
puoleksi ummistuneet silmät; heikkous ja arkuus näytti tehneen
silmäluomet raukeiksi.

Monet hetket oli hän piennä poikana yksin jäätyään seisonut tämän
kuvan edessä ja ikävöiden odottanut, että nuo luomet kohoaisivat,
pilkahduttaakseen hänen nuoreen, yksinäiseen elämäänsä jokusenkaan
äidinrakkauden säteen. Mutta vaikkapa hän olisi ristissä käsin
kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelistä
tulvillaan ja kaihosta sykkivin sydämin odottanut heräämisen hetkeä,
yhtä raukeina ja ikäänkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat
silmäterät edelleen alas häneen oudosti metallinloisteisina, kunnes
hän vihdoin epätoivoissaan tempautui irti ja syöksyi sieltä pois.

Äidin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yhtä huomattava
kuin tämäkin--se esitti säteilevän kaunista, mustakutrista naista,
joka oli parhaallaan hevosen selkään nousemaisillaan. Hänellä on
vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja
kärpännahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa kädessään, jota
peitti pitkä, poimuinen rannehansikas, heiluttaa hän ratsupiiskaa,
ikäänkuin tahtoisi sillä sivaltaa jotakin pahantekijää selkään.
--Intohimoinen elämänhalu hehkuu ja säkenöi noista silmistä, jotka
rohkeasti ja käskevästi katsovat etäisyyteen, odottaen että kaikki,
mitä sieltä lähestyy, antautuu hänen armoilleen.

Sellaiselta oli näyttänyt nuoruudessaan isoäiti, joka jankutuksineen
ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, liköörilaseineen ja
nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren
miehen aikaisimpien muistojen joukossa. Hän oli ollut talon
onnettomuus, sillä hän, joka ennen häitään oli ollut ylistetty
kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa
juottanut nuoren luutnantin isälle rakkauden Puolaan, niin että hän,
vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuperää ja eli
keskellä saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi
sydämestään puolalaisten menetettyyn asiaan.

--Hän oli kyllä saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta
hän ei voinut olla antamatta ensimäiselle ja ainoalle pojalleen
puolalaista nimeä, jota hän nykyisenä isänmaallisen kiihkoilun aikana
sai kuten syntymävikaa laahata kaikkialle mukanaan.

Mutta mitä merkitsikään viaton nimi Boleslav verrattuna siihen
suunnattomaan häpeään, jolla isä mielettömässä puolalaisrakkaudessaan
oli verhonnut itsensä ja sukunsa.

Nyt oli hän kuollut, ja »kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa»,
sanoi samaisen isän poika itsekseen; mutta samana hetkenä valtasi
hänet täydellä voimallaan tietoisuus siitä häpeätaulusta, jota hän
laahasi mukanaan, missä liikkui tai mihin pysähtyi, ja josta mikään
mahti maailmassa ei voinut häntä vapauttaa. Valittaen ja syyttäen
ojensi hän käsivartensa sinertävänä välkkyvää taivasta kohden, jolla
tähdet himmeinä tuikkivat. Oli kuin hän olisi vaatinut tilille isänsä
sielua, joka oli piiloutunut johonkin etäiseen maailmaan.

Sitten yhtäkkiä heräsivät leppeämmät tunteet hänen mielessään.

Hän heittäytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi
kätensä kasvoilleen. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän olisi
itkuun puhkeamaisillaan, mutta hänen silmäluomensa jäivät kuumiksi ja
kuiviksi. Aavistus siitä, mitä hänellä oli edessään, painoi liian
raskaasti hänen mieltään. Hän ajatteli, kuinka kolkkona ja tärveltynä
hän muutamain hetkien kuluttua näkisi jälleen sen, joka kerran oli
levännyt hänen edessään uiden valoisan lapsuuden päiväpaisteessa.

Sillä hänellekin, yksinäiselle, äidittömälle pojalle, oli lapsuuden
päivä paistanut. Kiittämätöntä, kehnoa olisi ollut sitä kieltää.

Ympäri peltoja ja metsiä oli hän saanut samoilla, vapaana,
riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan
böhmiläiset metsärosvot tai Arkansasin linnunpyytäjät, sillä hänen
tulemisistaan ja menemisistään ei välittänyt kukaan.--Kevättuulen
liidellessä nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa
kukasta kukkaan sai hän ruohikossa kukkien keskellä loikoa selällään
sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi--aamusta varhain
iltamyöhään, jollei nälkä ahdistellut,--se ei liikuttanut ketään. Ja
jos häntä halutti mennä lammaspaimenten mukana laitumelle, syödä
mustaa leipää heidän repustaan ja sammuttaa janoaan vesilätäköistä, ei
kellään ollut mitään väittämistä sitäkään vastaan.

Linnan ympäri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ympärilleen,
kiemursi melkein solmuun vetäytyneenä välkkyvä, iloinen virta
pensaiden peittämine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niistä
saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veivät hevosia uimaan,
kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai myöskin poikasia ongella tai
tyttöjä uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen
taakse, tulivat otukset läheisestä metsästä, kapusivat varovasti alas
rantaäyrästä ja latkivat kielellään himottua märkyyttä. Silloin oli
oltava hiljaa kuin hiiri eikä liikautettava varvastakaan, sillä
pieninkin ääni pyyhkäisi kuin tuulispää tämän satumaisen kuvan
tipotiehensä. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset
verkkonsa virran pinnalle--kun leppäpensaat katselivat kuvaansa
vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt
lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei
ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja
karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.

Hän päästi kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti hämmentynein
katsein ympärilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentillä, ainoastaan
puut, joiden alla hän istui, kurottelivat synkkiä ja uhkaavia
varjojaan tämän hymyilevän rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto,
kuin lapsen itku, kuului etäältä. Jäniksen poikanen, joka varmaankin
oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että
parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.

Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan
synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat
vaellustaan.

Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra Götz otti hänet kouluun ja
valkoinen talo pähkinäpuiden keskellä tuli hänen toiseksi kodikseen.
Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sillä tämä harmaa tuittupää piti
ankarassa kurissa oppilaitaan.

Heitä oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain
käsityöläisten lapsia, sekaisin poikia ja tyttöjä.--Talonpoikain
lasten kanssa ei hän luonnollisesti joutunut yksiin.--Nämä kasvoivat
omia aikojaan kuten vasikat, sillä paroonin heille asettama opettaja,
entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi,
vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.

Hänen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel,
ravintolan isännän poika alhaalta kylästä, oikein aika poika, joka jo
kymmenvuotiaana käveli pitkävartisissa saappaissa ja sai ampua
maaliin--ja joka nyrkkiensä voimalla piti koko koulun kurissa.
Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi häntä ja jonka
hiljaiseen luonteeseen toisen leveä rehenteleminen vaikutti
valtavasti, ulottui hänen mahtinsa, sikäli kuin tämän salli
kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he
kaikki, itse Felixkin, häntä kohtaan tunsivat.

Felix tuli hänen opettajakseen kaikissa niissä taidoissa, jotka
poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. Hän opetti hänet uimaan,
soutamaan, pyydystämään lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan
kaniineja, jopa ilmaisi hänelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan
köyhien talonpoikain puutarhoja ryöstettiin. Ja vaikkakin hedelmät,
joita hän milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat
kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset,
joita hän salaisilla retkillään niskansa taittamisen uhalla sai
saaliikseen, ei hän kuitenkaan voinut näistä rosvoretkistä luopua.
Jälkeenpäin tunsi hän tosin kiduttavaa häpeäntunnetta ja tavallisesti
vei seuraavana päivänä talonväelle satakertaisesti takaisin, mitä
heiltä illalla oli ryöstetty.--Siitä huolimatta kohtasi hän synkkiä
kasvoja ja pahansuopia hymyjä, sillä isän nyrkki lepäsi raskaana
köyhän väen niskoilla, jonka vielä silloin täytyi tehdä päivätöitä
kartanoon... Mikä oli luonnollisempaa kuin että viha, jonka isä oli
kylvänyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...

Toisten toverien, erittäinkin tyttöjen, kuvat olivat hänen muistossaan
häipyneet sumuun.

Paitsi tietysti yhtä.

Hänen kuvansa kimmelsi vienolla tähdenloisteella sydämensurun
varjosta, surun, joka vähitellen oli koko hänen olemuksensa kietonut
mustiin käärinliinoihin ja jota ei itse pyhä, sovittava sotakaan ollut
voinut haihduttaa. Hänen kuvansa oli seurannut häntä taistelujen
tuoksinaan eikä jättänyt häntä, kun hän maatessaan vaikeasti
haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan.
Tämän tytön ikävöimiseen sulautui hänen voimaton onnenkaipuunsa, josta
hän ei vieläkään ollut voinut vapautua. Ikäänkuin eivät isän pahat
teot olisi häneltä auttamattomasti tuhonneet tietä onneen.

Hän ei tiennyt itsekään, kuinka tämä lempi oli hänen rinnassaan
kasvanut niin suureksi, että se lopulta täytti heijastuksellaan koko
maailman.

Vaalea, kylmä papintyttönen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse,
vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina näytti niin
hirvittävän puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut
tarttua vaatteidensa liepeihin, »koska ne voisivat revetä», kuten hän
arveli, oli hänelle lapsena oikeastaan jäänyt aivan vieraaksi. Monta
kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena näytteli hänelle
nukkekamarinsa salaisuuksia, niissä yksin pyyhelappusetkin olivat
päärmätyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ikäänkuin heidän
sydämensä lähestyisivät toisiaan. Mutta useimmittain käyttäytyi hän
rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman kömpelösti, että tytön
lempeät nuhteet pian muistuttivat hänen menneen niiden rajojen ylitse,
jotka hänen ystävyytensä hänelle asettivat.

Silloin hän tavallisesti pakeni sieltä loukkautuneena ja häpeissään ja
pysytteli loitommalla, kunnes muutamien päivien kuluttua tytön lempeä,
anteeksi antava hymy kutsui hänet jälleen hänen rinnalleen.--Hän ei
viivytellyt, sillä tytön olennossa oli jotakin valoisaa ylevyyttä,
joka hänet yhä uudestaan veti hänen tenhopiiriinsä.

Felixille oli tämä uskollisuus kauhistus. Hän nimitti Helenaa
Koruliisaksi ja härnäili häntä, missä vain voi. Tytöllä puolestaan oli
verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa häneen muka yli olkansa,
vaikka toinen olikin päätä pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen
oli kovin ilkeä, meni hän itkusilmin isälleen valittamaan.

Kaksitoistavuotiaana jätti Boleslav kotiseutunsa, kun hänen äitinsä
sukulaiset, jotka kuuluivat vanhaan preussilaiseen aateliin, olivat
tarjoutuneet hänen kasvatustaan valvomaan. Isä kai oli iloinen hänestä
päästessään, sillä hänen elintapansa puolisonsa kuoltua eivät juuri
olleet omiaan lapsen viisaiden, kysyväin silmien katseltaviksi.
Matkoiltaan pääkaupunkiin toi hän aina mukanaan vieraita naikkosia
linnaansa, ja moni kotoisella maaperällä kasvanut, puoleksi puhjennut
kukannuppu joutui hänen himojensa uhriksi. Ei niin, että hän olisi
tätä häpeämättömästi ja julkisesti harjottanut rikoksellisena
ammattina, hän vain ei tahtonut tietää mistään rajotuksista. Ja olihan
se, mitä hän teki, suorastaan hänen oikeutensa kartanon herrana,
oikeus, jonka perintötapa oli hänelle vahvistanut ja jonka käyttöä ei
oikeastaan kukaan kummastellut--jollei ehkä poika, joka verrattain
usein joutui lemmenkohtausten ja kyynelsilmin tehtyjen syytösten
todistajaksi.

Muutenkin tapahtui linnassa monenlaista, joka ei ollut omiaan hänen
silmiensä nähtäväksi. Oli juuri käsissä aika, jolloin suuren
Napoleonin sotahuuto havahdutti kukistetun ja revityn puolalaisen
kansallisuuden kuolinkamppailustaan.--Uudestaan eloon heränneen
ruumiin salaiset liikkeet huomattiin kaikkialla, missä puolankielen
suhuäänet kajahtelivat, ja näyttivät leviävän Itä-Preussin puhtaasti
saksalaisille seuduillekin.

Schrandenin linnaan saapui tuontuostakin salaperäisiä vieraita,
solakoita, notkeavartaloisia miehiä, joilla oli teräväpiirteiset,
kuopikkaat kasvot. Pienissä rattaissa he kiireisesti ajoivat kylän
halki ja yön hämyssä ja sumussa jälleen katosivat.

Posti toi tuhkatiheään sinetillä ja venäläisillä leimoilla
varustettuja kirjeitä, ja isän työhuone oli usein viikkomäärin
suljettuna, niin ettei kukaan päässyt sisään. Hän itse oli käynyt
synkäksi ja vaiteliaaksi, kulki kuin unessakävijä, ja ruoskanjäljet
hänen renkiensä seljissä alkoivat parantua ihonvärisiksi.

Tähän aikaan siis tapahtui, että Boleslav muutti sukulaistensa luo
Königsbergiin. Seurasivat tyynet huolellisesti valvotun kehityksen ja
kypsymisen vuodet. Kanslerivainajan leski oli hänelle äidin sijaisena,
ylhäisimmät kodit olivat hänelle avoinna.

Kotiseudun muistot ja mielikuvat alkoivat vaaleta. Isän satunnaiset
käynnit hänen luonaan osottivat vain hänelle, miten vieraat he olivat
toisilleen.

Tuli sitten hirmuinen talvi, jolloin sodan raivotar hävitti vanhoja
preussiläisiä maakuntia ja Napoleonin joukkojen voittokulun humu
kuului Weikselin ja Memelin välimaille.

Königsbergin kurjien vallien takana oli joukko paenneita maakunnan
asukkaita etsinyt suojaa. Jokainen talo oli täpötäynnä ihmisiä, ja
kaduilla loimusivat taivasalle majotettujen sotilaiden nuotiot.

Tämän sotatemmellyksen, rumpujen pärrytyksen ja valitushuutojen
keskellä oli Boleslavin suotu uneksia ensimäiset lemmenunelmansa.

Hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuottaan, ja mitä lupaavin
viiksienalku häämötti jo kuin hiilellä maalattuna hänen ylähuulessaan.
Hän osasi ulkoa Horatiuksen oodit Chloelle ja Lydialle, eikä hänelle
ollut enää mikään salaisuus, mitä äskettäin kuollut Friedrich Schiller
oli tuntenut Lauraa kohtaan.

Palatessaan eräänä tammikuun iltana kymnaasista ja kulkiessaan poikki
linnakentän, jossa vilisi sekaisin venäläisiä ja preussilaisia
sotilaita, näki hän yhtäkkiä kaksi suurta sinistä silmää, jotka
kysyvinä ja ystävällisinä tähystivät häntä. Hän tunsi punastuvansa, ja
kun hän rohkeni katsella ympärilleen, olivat silmät kadonneet.
Seuraavana iltana tapahtui samoin--kolmannella kerralla rohkeni hän
pitää hieman paremmin varansa ja näki silloin, että noihin silmiin
kuuluivat sievät, vaaleat kasvot, hieno nenä ja pari kalpeita,
siromuotoisia huulia, jotka hymyilivät suloisesti ja kehottavasti
häntä kohden. Nämä kasvot muistuttivat hänelle tuomiokirkon
alttarikuvaa, joka esitti neitsyt Maariaa kauniissa puutarhassa
soreain liljojen ja lyhytvartisten punaruusujen keskellä.--Jotakin
toistakin muistuttivat hänelle nämä kasvot. Hän ei vain tiennyt ketä.

Ja hänen tätä parhaallaan miettiessään levisi hehkuva ruusunpuna
nuoren tytön somille kasvoille ja sirot huulet kuiskuttivat:
»Boleslav--oletko se sinä?»

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ja riemuiten hän huudahti:
»Helena--Helena--sinä?»

Jollei tyttö olisi häntä siivosti työntänyt luotaan, olisi hän
temmannut hänet syliinsä avoimella linnakentällä, kikattavain tyttöjen
ja räyhääväin sotamiesten keskellä. Ja heidän poikettuaan rinnatusten
kävelemään hiljaisia syrjäkatuja kertoi tyttö, että hänen isänsä oli
vihollisen lähestyessä lähettänyt hänet tänne, jottei hänelle tehtäisi
mitään pahaa, ja että hän asui erään vanhan tädin luona, joka oli
ostanut itselleen paikan naimattomain papintyttärien turvakodissa ja
vietti hyviä päiviä. Hän työskenteli ahkerasti ottaen ranskan ja
musiikin tunteja, sillä hän tahtoi vielä kerran auttaa isäänsä tämän
opettaja-virassa, koskei hän kai kuitenkaan miestä saisi ikänään.

Tämän kaiken tyttö kertoi vienon lempeään pikkuviisaan tapaan, joka
Boleslavissa herätti suurta kunnioitusta, ja katseli puhuessaan
rauhallisesti, tyytyväisesti hymyillen häntä syrjästäpäin.--Hänen
isästään ei tyttö tiennyt kertoa mitään,--viime näkemällä oli ukko
näyttänyt hyvin kiukkuiselta. Kotoaankaan ei hän pitkiin aikoihin
ollut saanut mitään tietoja, sillä ranskalaiset olivat pesiintyneet
sinne, ja tiedot eivät päässeet tulemaan. Mutta Felix Merckel oli
täällä, ja hänet oli hän äskettäin kohdannut; hän oli opissa
viljakauppiaalla ja esiintyi kuin suuri herra konsanaan. Hänelle ei
varmaankaan lopulta kunnian kukko laula, tuumi tyttö, kun hän jo
oppilaana ollessaan poltteli paperosseja ja käytti turkkilaisia
kaulaliinoja.

Lopuksi antoi tyttö hänelle luvan ensi perjantaina tulla tapaamaan
häntä tädin luo, sillä ainoastaan perjantaisin päästettiin vieraita
laitokseen.--

Tytön poistuessa sipsuttavin askelin, hiljalleen keinuttaen solakkaa
vyötäröään, tuntui hänestä, kuin olisi alttaritaulun neitsyt Maaria
tullut häntä ilahduttamaan ihanalla ilmestyksellään ja palaisi nyt
jälleen liljojensa ja punaruusujensa luo.

Seuraavana perjantaina soitti hän neitsytkodin kelloa.--Tosin hän ei
tavannut tyttöä liljojen ja punaruusujen keskellä, vaan verenpisarain
ja kurjenpolvien, joiden himmeät, tomuiset lehdet kehystivät häntä
varsin viehättävästi. Talvi-illan rusotus hohti jäätyneestä ikkunasta
sisään ja levitti ruusuharsonsa hänen kasvoilleen. Tai kenties
jälleennäkemisen ilo sai hänet punastumaan.--Täti, hampaaton,
homehtunut vanhapiika, jolla oli kauneuspilkkuja kasvoissaan ja
puuteroidut hiussykeröt, oli kuin ilmeinen kohteliaisuus itse, tarjosi
ylhäiselle vieraalle suklaatia kauniista englantilaisesta
porsliinikupista juotavaksi ja katosi sitten, ikäänkuin maa olisi
hänet nielaissut.

Oi, mikä suloisten, auringonpaisteisten perjantai-päivien sarja
silloin alkoikaan!--Sotilaat menivät taisteluun ja palasivat
jälleen--hän ei nähnyt heitä. Eylausta vyöryi ukkosen jyrinä yli
kaupungin--hän ei kuullut sitä. Monta kertaa taivaalle katsellessaan
tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut syvällä, syvällä siniaaltojen
alla ja se maailma, jossa hän ennen oli elänyt, alkaisi vasta sinisen
taivaanlaen tuolla puolen.

Että hän kuitenkin vielä oleskeli keskellä samaista maailmaa, selvisi
hänelle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Hän istui uneksien kirjojensa
ääressä, hiljaisessa ullakkokamarissaan, kun ovi yhtäkkiä temmattiin
auki ja sisään syöksähti pöyhkeästi meluten nuori huimapää, jota hän
ei tuntenut.

»Eläköön, poikaseni!» huusi hän, ojentaen käsivartensa häntä kohden.
»Vuosikauden olen sinua etsinyt kuin kultaseni rintaneulaa enkä
löytänyt mistään. Vasta tuo hurskas, vaalea lapsi, Helena, opasti
minut oikealla tielle.»

Hän oli todellakin huima Felix, ja turkkilainen kaulaliina, josta
lemmitty oli puhunut, liehui komeasti hänen molemmille olkapäilleen.

Boleslav puolestaan vastasi tervehdykseen sydämellisemmin kuin olisi
muutamia viikkoja takaperin itsekään pitänyt mahdollisena. Sen jälkeen
kuin Helena oli jälleen tehnyt hänelle vanhan kotiseutunsa rakkaaksi
ja kodikkaaksi, oli entinen ystäväkin tullut hänen sydäntänsä
lähemmäksi.

Kursailematta hän heittäytyi leposohvalle, ja venyessään sohvan
nahkapäällyksellä katseli hän ihmetellen kodikasta huonetta, joka
hänestä arvatenkin näytti äärimäisen ylellisyyden eduskuvalta.

»Asuthan täällä kuten lumottu prinssi paratiisissa», huusi hän.
»Kelpaahan sitä, kun on syntynyt aatelispoikana, jota vastoin
meikäläinen--äh, palttua--!»

Ja hän sylkeä pirskautti etuhampaidensa välitse, kuten varmaankin oli
oppinut merimiehiltä satamassa.

Siitä lähtien tuli hän tuhkatiheään Boleslavin hiljaiseen majaan, söi
suuhunsa ne makupalat, jotka täti oli lähettänyt, lainaili häneltä
rahaa ja kirjoja ja perehdytti hänet kaikkiin satamakaupungin
salaisuuksiin.--Lyhyesti, hän esiintyi kuten kaikki 15-19 vuotiaat
»kokeneet maailmanmiehet», jotka usein saavat hiljaisemmat ja syvemmät
luonteet vaikutusvaltaansa.

Monesti oli Boleslav uskomaisillaan hänelle sydämensä salaisuuden,
mutta ratkaisevana hetkenä ei hän koskaan löytänyt sopivia sanoja, ja
niinpä asia jäi silleen, kunnes Felix muutamana kauniina päivänä
yllätti hänet sanomalla: »Jollet luule minun näkevän, kuinka olet
korviasi myöten pihkaantunut sirkeäksi pestyyn, siveään neitsyeemme,
niin erehdyt pahasti.»

Boleslav, jonka veri harmista ja kainoudesta syöksähti kasvoihin,
kielsi häntä puhumasta ainoaakaan ylenkatseellista sanaa
Helenasta.--Felix irvisti tosin kujeellisesti, mutta jätti sentään
tästedes silleen ystävänsä lemmityn pilkkaamisen.--Hän oli nykyisin
aikeissa ruveta midshipmanniksi englantilaisten palvelukseen
»kostaakseen tyranneille sorretun isänmaan puolesta», kuten hän sanoi,
ja Boleslav katsoi häneen nyttemmin kaksinkertaisella kunnioituksella.

Koitti sitten päivä, jona ystävä ilman kädenlyöntiä, ilman tervehdystä
kulki hänen ohitsensa; ainoastaan halveksiva olkapäiden kohotus
ilmaisi hänelle, että hänet oli nähty.--Ällistyneenä Boleslav tuijotti
poisrientävän jälkeen, joka ei näyttänyt kyllin ripeästi voivan
loitota hänen läheisyydestään.

Mitä oli tapahtunut?

Seuraavana iltana hän kyynelsilmin kirjotti kirjeen, jossa vaati
selitystä ja tiliä.

Ennenkuin vastaus ehti saapua, tuli lähetti mukanaan paketti kirjoja,
jotka ystävä oli häneltä lainannut ynnä kirje, joka kuului
seuraavasti:

  Korkeasukuinen
         Herra Boleslav von Schranden
                                   täällä.

Täten saan Teille, Teidän Korkeasukuisuutenne, alamaisimmasti
ilmottaa, että Schrandenissa sattuneiden tapausten jälkeen tuntuu
minusta arvolleni sopimattomalta jatkaa seurustelua, joka antaa
isänmaallisille tunteilleni korvapuustin. Samalla pyydän nöyrimmästi
palauttaa lainaamani kirjat. Rahat seuraavat niin pian kuin nälkää
näkemällä olen ehtinyt ne hankkia.--Kirjeen tuoja on saapa viisi
hopeagroschenia.

         Alamaisimmasti
  Teidän Korkeasukuisuutenne
        nöyrin palvelija
         Felix Merckel.

Boleslavista tuntui aivankuin olisi saanut nyrkin-iskun takaapäin.
Hänet valtasi niin syvä häpeän tunne, ettei hän moniin päiviin
uskaltanut katsoa ketään ihmistä kasvoihin. Vihdoin rohkaisi hän
mielensä ja päätti ilmaista surunsa Helenalle. Tämä voisi parhaiten
hankkia tietoja, jotka hänet vapauttaisivat epätietoisuudestaan.

Huolimatta Helenan kiellosta, ettei häntä saanut kadulla
puhutella--tyttö piti sellaisen lähentelemisen sopimatonna, koska he
voivat tavata toisiaan kotonakin--odotti hän häntä ja tavattuaan
näytti hänelle kirjeen. Tyttö lohdutti häntä lempeällä hymyllään,
mutta oli itsekin neuvoton. Kirje, jonka hän edellisellä viikolla oli
saanut isältään, ei tiennyt kertoa mistään muusta kuin onnettomasta
taistelusta metsässä Schrandenin takalistolla, jossa preussilaiset
sotilaat olivat joutuneet surkeasti löylytetyiksi. Tämä oli muuten jo
ollut sanomalehdissäkin.

Eräällä keinoin tosin saattoi päästä totuuden perille. Helenan
tarvitsi vain kulkea pitkin virran rantaa, missä suurten
välitysliikkeiden oppilailla oli tapana viettää vapaa-aikojaan, kun
enimmät liikkeet nyt olivat keskeyttäneet toimintansa. Hän ei tehnyt
sitä mielellään, mutta teki kuitenkin.--

Kuumeisella levottomuudella Boleslav odotti lähimmän sillan korvalla
tietoja, joita tyttö toisi tullessaan.

»Hänkös sitte oli olevinaan», sanoi Helena palattuaan verkalleen ja
tulipunaisena retkeltään. »Ja samanlaisia ovat nuo puotipojat
kaikkikin. Ikäänkuin minä etsisin heidän liehittelyjään». Ja hän
hymyili ylen hämillään sinisilkkiseen käsityölaukkuunsa. »Mutta voit
olla aivan levollinen, Boleslav.--Se ei merkitse mitään sen
enempää.--Aiottuaan ruveta midshipmanniksi, on isänmaallisuus noussut
hänen päähänsä.»

»Mitä minulla on tekemistä hänen isänmaallisuutensa kanssa?» kysyi
Boleslav. »Minä vihaan mokomaa verikoiraa, Napoleonia, yhtä paljon
kuin hänkin.»

Helena vaikeni ja kietoi ympärilleen pientä vaippaansa, jota tuima
talvituuli hulmutti hänen solakan vyötärönsä ympärillä. »Minuun saat
luottaa», jatkoi hän sitten, »minä en sinua siitä koskaan tule
soimaamaan.»

»Herran tähden--mistä?»

Ja vihdoin se tuli ilmoille.

»Sinun ei pidä sitä panna sydämellesi, rakas, kallis,
Boleslav--kylässä näet kerrotaan, että isäsi on yön pimeydessä vienyt
Kissanporrasta myöten ranskalaiset preussilaisten selkään--näetkös--ja
ruskea Regina, puusepän tyttö, tiedäthän, se pieni pörröpää, joka
kävi koulua samaan aikaan kuin mekin, hän kuulemma on sen tunnustanut,
sillä hän se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kylän väki,
että isäsi on isänmaan kavaltaja, eivätkä tahdo enää tehdä hänelle
työtä, vaan aikovat panna punaisen kukon hänen katolleen.»

Siinä se oli. Ja tänä hetkenä katosi häneltä elämänhalu ja
elämänrohkeus, kuten kevätmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.

Ohitse--ohitse menkää moiset kuvat sanattomaan tuskaan--kaikotkaa
kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan häpeän muistot!

Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli Königsbergissä saakka
yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensimäiset
onnettomuuden enteet tulivat näkyviin. Mutta ne riittivätkin hänen
olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja kömpelönä, harhailevin
katsein ja kasvot milloin äkkiä punastuen, milloin kalveten, hiipi hän
ympäri nurkkia, säpsähtäen jokaisesta sanasta, joka odottamatta
hänelle sanottiin. Sitten tulivat päivät, jolloin opettajat alkoivat
häntä syrjäyttää ja toverit karttaa hänen läheisyyttään--päivät,
jolloin täti kielsi häneltä tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei hän
muka ollut terve--päivät, jolloin pidettiin perheneuvotteluja
suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eivät enää olleet hänen
toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija
sylkäisi hänen ovelleen.

Hän näki sen matelevan luokseen, tuon kylmän, niljakkaan käärmeen,
näki sen lähenevän kietoutuakseen hänen ympärilleen, tyrehdyttääkseen
veren hänen suonissaan. Hän näki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli
sähinän, joka läheni lähenemistään--ja avutonna, puutuneena,
kivettyneenä hän tuijotti siihen, rohkenematta kysyä, huutaa tai edes
huoata.

Helenakin oli häneltä mennyttä.--Tyttö tosin ei siihen ollut syypää,
eipä suinkaan. Hän salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin
soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli häntä ystävällisesti,
koettipa olla iloinenkin ja viihdyttää häntä lempeällä leikinlaskulla.
Mutta oliko sitten laita niin, että hän itse oli niin tykkänään
muuttunut, että näki koko muun maailman, jopa lemmittynsäkin
ainoastaan häpeästä ja tuskasta kudotun harson lävitse, tai oliko
tyttö siitä päivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan säälin
säveltä, lyhyesti--Boleslav tunsi tulevansa yhä raskaammalle mielelle
ja rohkeni tuskin enää katsoa tyttöä silmiin.--

Eräänä päivänä otti hänet vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti.
Tämä niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itseään hänen nöyrimmäksi
palvelijakseen. Mutta se, mitä hän ilmotti, merkitsi heidän
erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai hän
sammaltaen ilmoille, ei enää katsonut sopivaksi tyttärensä seurustelua
korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sentähden määrännyt, että
tytön oli lähteminen Königsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.

Helena sanoi jäähyväiset pienessä sinisellä lakkasinetillä suljetussa
kirjeessä.

  Rakas, rakas Boleslav!

Isäni käskee minun välttää sinua, ja minun täytyy olla hänelle
kuuliainen. Jääös hyvästi. Sinä olet minulle iäti, iäti rakas. Sen
vannoo sinulle oma

  Helenasi.

Kuusi hätäpikaa kirjotettua riviä on liian laiha matkaeväs sille,
jolla on kaipauksen ja kieltäymyksen elämä edessään. Mutta voiko hän
enempää toivoakaan? Eikö siinä ollut rakkautta ja uskollisuutta
yllinkyllin, että Helena lupasi pitää hänestä kiinni, kun kaikki,
kaikki väistyivät hänen, häväistyn, tieltä syrjään?

Tästedes ajatteli hän häntä kuin kirkastettua, pyhää olentoa. Hänen
kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka hän oli nähnyt
tuomiokirkossa, ja tyttöä ajatellessaan näki hän tämän sädekehän
kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ympäröimänä.

Jollei hän olisi ollut niin ylen nuori, olisi hänet rahtunen
itsekkyyttä ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta
lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka hän yhä vieläkin tunsi
lamauttavana itseään painavan, ei hän rohjennut vaatia isältään edes
varmuutta, saatikka sitten tiliä.

Vasta tämän äkillinen näyttäytyminen herätti hänet vastarintaan.

Hän oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien
kuluttua voinut päästä yliopistoon, jollei hänelle moneen kertaan
olisi viittailtu, että hänen poistumisensa oppilaitoksesta oli
erittäin suotavaa. Hyvä tätikin, joka tähän asti oli huolellisesti
välttänyt mainita tuota huhua, jonka painon alla hän kärsi
sanomattomasti itsekin, oli nyt säälivin sanoin ottanut puheeksi,
kuinka hänelle olisi parasta loitota.

Toisissa olosuhteissa olisi hänen intonsa ja kunnianhimonsa noussut
moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi hän ainoastaan sanomatonta
katkeruutta, ja halusi paeta häpeätaakkoineen johonkin, jossa
ainoakaan ihmissilmä ei häntä näkisi.

Tässä mielentilassa seisoi hän eräänä päivänä isänsä edessä.

Tämä oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan
vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. Hän kuohui raivosta,
koko hänen olentonsa näytti hukkuneen epätoivon uhkaan. Nähdessään
hänen lyhyen, tanakan vartalonsa, hänen häränniskansa, hänen harmaat,
säkenöivät silmänsä ja punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, valtasi
Boleslavin sama pelko, jota hän oli tuntenut poikavuosinaan. Hän
kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittekään
tahtonut päästä hänen huuliltaan.

»Isä--onko totta, mitä ihmiset»...

Harmaissa silmissä kiilui hurjan epäluulon liekki.

»Hä--mitä ihmiset juttelevat?»--

»Että sinä olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse?»--

»Ja entä jos se olisi totta, keltanokka? Entä jos olisin jaloin
tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa tälle raukkamaiselle
preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typerät, laiskat orjasielut
saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirtättäisi
heidät kaikki tyyni!--Älä tuijota lainkaan, nulkki! Olen tehnyt vain,
mitä inhimillinen velvollisuuteni vaati.--Kahleihin kytketyt ovat
minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta
meidät--pelasta meidät!--Pelastaa en heitä voinut, se jäi suuremman
miehen tehtäväksi, mutta saatoin auttaa häntä, tuota, joka
kostonenkelinä syöksyy yli turmeltuneen Europan--saatoin auttaa häntä
tuhoamaan konnia, missä ne olivat minun käsiini joutuneet.»

Näin, hän puhui, ja hänen lyhyt vartalonsa näytti kasvavan.--Hänen
silmänsä salamoivat. Yltiöpäisyyden hurmahenki, joka niin paljo
muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen hengetärtä, levitti
hehkuvan punaisen vaippansa hänen ylitsensä.

Kauhistuneena Boleslav vetäytyi taaksepäin. Hän tunsi syvästi, että
hänen ja tämän miehen väliltä oli jokainen side katkennut.

»Soittakoot vain suutansa», jatkoi ukko, »nyhjikööt vain minut
nähdessään kyynärpäillänsä toisiaan kylkeen, hittojako minä siitä
huolin.--He eivät kuitenkaan tohdi käydä kimppuuni niin kauan kuin
sätkyttelevät korsikkalaisen jalopeuran käpäläin välissä.--Ja kuka
muuten voi sen todistaa? Jollei pöllöpäätä Reginaa olisi isänsä
pelotellut pahanpäiväiseksi ja siten saanut hänet lörpöttelemään,
otaksuisi jokainen, että teräväpäinen eversti Latour on yksinään
löytänyt tien virran poikki ja metsän lävitse. Mutta nyt hän on
niskoillani--tyttöriepu. Ja talonpoikia en saa enää patukallakaan
pidetyksi kurissa, niin hellästi he rakastavat minua siitä pitäen. Jos
on totta, mitä lehdet kertovat, että kuningas piakkoin päästää tämän
koiralauman vapaaksi, silloin repivät he minut arvelematta.--Onnittelen
sinua perintösi johdosta, poikaseni.»

Nämä olivat viime sanat, jotka hän kuuli isältään, sillä keskustelun
keskeytti samassa täti astuen hänen työhuoneeseensa, missä he
olivat.--Vanha ylhäinen nainen väisti paroonin punaista, karkeaa
kättä, joka hänelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten väistetään
myrkyllistä matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten häneltä
muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskistä keskustelua.

Mitä tässä neuvottelussa päätettiin hänen kohtalostaan, ei hän saanut
kuunaan tietää, sillä ennenkuin tämä lyhyt hetkinen oli lopussa, oli
hänen tähänastinen elämänsä jäänyt kauaksi hänen taakseen ikäänkuin
sydäntä painava unelma, mutta hän seisoi kadulla tuumien mistä
portista hän vaeltaisi avaraan maailmaan.

Hänen seikkailurikas vaelluksensa päättyi pienelle maatilalle eräässä
Liettuan sopukassa, missä hänelle suotiin lepoa ja työtä ja missä
hänellä oli tilaisuus kehittyä kelpo maanviljelijäksi.

Vuodet kuluivat. Ne olivat taukoamatonta taistelua jokapäiväisestä
leivästä, taistelua, joka tosin oli täynnään vastuksia ja puutetta,
mutta ei kuitenkaan sisältänyt mitään häpeää eikä hänen
kunniantuntoaan loukkaavaa. Sillä hän oli jättänyt nimensä. Jos hän
olisi samalla voinut riisua muistonsa, kuten riisutaan tahrattu puku,
olisi hänen ollut parempi olla.

Mutta alituiseen laahasi hän mukanaan tietoisuutta siitä häpeästä,
joka häneen oli tarttunut. Isänmaanrakkaus, joka ennen oli
luonnollisen tyynenä uinaillut hänen sydämessään, oli herännyt
kirvelevään hehkuun ja kasvoi ja kyti ja varttui hirmuhengeksi, joka
ruoskaniskuin ajoi häntä paikasta paikkaan karkottaen veren hänen
kasvoiltaan ja unen hänen silmistään. Ei paljon puuttunut, ettei hän
pitänyt itseään syypäänä Preussin onnettomuuteen.

Ainoastaan kerran oli hän koko tänä aikana saanut tietoja
kotiseudultaan. Hän luki Königsbergiläisestä lehdestä, että
Schrandenin linna, joka talvella 1807 oli tullut niin surullisen
kuuluisaksi, oli kaikkine talousrakennuksineen palanut poroksi.

Silloin oli hän pannut kätensä ristiin, ja hänen huuliltaan oli
päässyt sammaltava ääni, joka kuului melkein luojankiitokselta.

Sovitusta--sovitusta mihin hintaan hyvänsä!

Mutta vielä ei ollut mitään sovitettu, kukistettua isänmaata tallasi
vielä tyranni jaloillaan.

Mutta nyt hukkui suuri armeija idän lumihankiin--ja Preussin
kohoaminen seurasi perästä.

Nyt hän oli selvillä! Kuolla, kuolla hänen täytyi, sovittaa omalla
verellään, mitä isä oli rikkonut.

Vapaaehtoista jääkäri Baumgartia, joka maaliskuun 5 päivänä 1813
ratsasti Königsbergiin, ei kukaan tuntenut nuoreksi vapaaherra
Schrandeniksi, joka täsmälleen viisi vuotta takaperin oli sieltä
lähtenyt omaa häpeäänsä pakoon. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka
nyt häntä riemuiten tervehtivät, oli monta, jotka olivat olleet mukana
kerran häntä karkottamassa... Hän liittyi uljasten talonpoikain
parveen, joiden suusta helähti kotiseudun murre niin tutunomaisesti
häntä vastaan. Hän tuli heidän ystäväkseen, heidän johtajakseen--kunnes
eräät tutut kasvot, jotka taistelun tuoksinassa ilmestyivät hänen
rinnalleen, saivat hänet väistymään kuten pahantekijän.

Felix Merckel ei olisi voinut olla ilmaisematta tovereilleen, kuka
heitä johti taisteluun.

Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren
ja savupilvien täyttämäksi unelmaksi, josta laukausten ja
kuolinvoihkausten keskeltä nousi esiin ainoastaan hirveä kysymys:
Elätkö yhä vielä?

Ja tällä kysymyksellä tervehti häntä ensiksi päivänvalo, kun hän
kuukausimäärin kamppailtuaan elämän ja kuoleman vaiheilla jälleen
palasi tajuntaansa.

Häntä varten ei ollut ainoatakaan ranskalaista miekkaa terotettu,
ainoatakaan ranskalaista kuulaa valettu. Hänelle ei oltu suotu sitä
ainoaa sovitusta, joka yksin näytti hänestä riittävältä.

Odottiko häntä toinen, raskaampi sovitus, kun hän nyt aamun
sarastavassa valossa astui kotiseutunsa synkkiä metsiä kohden?




IV.


Kello oli kahdeksan tienoilla aamulla, ja aurinko alkoi jo hellittää
polttavammin, kun Boleslav metsäseudun lävitse päästyään näki
kotiseutunsa edessään.

Kymmeneen vuoteen ei hän ollut astunut jalkaansa sen maaperälle.

Ensimäisessä tunteenpuuskassaan kohotti hän nyrkkinsä ja heristi sitä
kohden kylää, joka--kuten ihana harhakuva--lepäsi valkoisine
lelutaloineen ja viheriäpensaisine puutarhoineen, rauhallisina
kiemurtelevine savupatsaineen ja siintävinä välkkyvine
kirkontorneineen mitä heleimmässä aamutyyneydessä.

Takalistolta--mustina, kullankeltaisine reunuksineen--häämöttivät
linnanpuiston mahtavat puuryhmät kukkulan itäiseltä rinteeltä, mutta
itse linna, joka seisoi kukkulan harjalla ja jonka keltaiset,
pyramiidimaisesti suippenevat kaksoistornit olivat hallinneet koko
laajaa maisemaa--mihin oli se joutunut?

Oliko maa auennut ja niellyt tuon jättiläisen?

Hämmästyneenä, kauhistuneena ponnahti hän ensin takaisin. Ja sitten
vasta muisti hän. »Tosiaankin--hehän ovat sen polttaneet poroksi!»
Eikö hän itse ollut kyllin usein katkeralla tyytyväisyydellä ajatellut
hirmutekoa, joka oli tuhonnut hänen isiensä perinnön?

Mutta nyt, kun hän ilmielävästi näki edessään palon jäljet, kuohutti
kolkko, kiehuva viha hänen mieltänsä.

»Murhapolttajat!» huusi hän ja heristi toistamiseen nyrkkiään
vihollistensa koteja kohden.

Vihollistensa? Niin, hän tunsi sen äkkiä leimahtavan mielessään
päivänselväksi. Hänen isänsä viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.

Hän oli heidät perinyt--samalla kuin nämä rämettyneet metsät, nämä
kesannoituneet pellot, nämä savunmustaamat raunioläjät--nyt vasta
saattoi hän erottaa ne--jotka silvotun jättiläiskäden tavoin kohosivat
syyttäen taivasta kohden.

Tosin hän samalla oli perinyt myöskin tuon kirotun rikoksen, jota hän
itse inhosi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa ja jonka painamana hän
kärsi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa. Vaikkakin hän oli
lapsenrakkauden sijasta aina tuntenut vain lamauttavaa pelkoa,
vaikkakin hän jo vuosia sitten oli tuntenut olevansa irrottunut
kaikesta, mitä uskonto, ihmissydän ja sivistys ehdottomasti vaatii
lapselta vanhempiaan kohtaan, ei hän voinut saada isältä perittyä
vertansa vaikenemaan. Se kihisi, kiehui ja kuohui sitä vääryyttä
vastaan, joka oli tehty hänen suvulleen.

Hänen silmissään paloi hurja hehku, hänen vasen kätensä hapuili
vavisten pientä nahkalaukkua, joka riippui olan yli kiertävässä
hihnassa ja josta pisti esiin parin ratsupistoolin perät.

»Hautaamatta?» jupisi hän hampaitaan kiristäen ja kouraisten toista
pistooleista. »Hautaamattako hänen vielä on jääminen?--Sepähän
nähdään--sepähän nähdään!»--

Ja päästäen katkeran naurun astui hän lujin askelin kylää kohden.----

Ihmisistä tyhjänä, heleän päiväpaisteen valelemana oli kylän ainoa
pitkä katu hänen edessään. Sileät pyöränraiteet loistivat kosteassa
savimaassa kuin olisivat olleet hiottua lasia. Pullonsirpaleet,
luudanvarvut ja muut roskat täyttivät kuopat, jotka muulloin näyttivät
olevan vesirapakkoina.

Oikealla ja vasemmalla, lehmuksien ja kastanjapuiden alla, joiden
vihreänkeltaiset syksyn kuihduttamat lehdet riippuivat lerpallaan, oli
olkikattoisia talonpoikain majoja, jotka melkein järjestään olivat
kuuluneet linnan alustalaisiin ja vasta uuden lain aikana vapautuneet
velvollisuuksistaan ja päässeet vapaiden talonpoikien joukkoon. Sinne
tänne oli ilmestynyt uusi räikeillä väreillä maalattu aita, joka
ikäänkuin uhmaten näytti erottavan äsken saavutetun omaisuuden muusta
viljellystä maasta; muuten olivat uudet olosuhteet jättäneet kaiken
vanhoilleen. Majojen edustalla kukkivat päivänkukat ja neilikat aivan
kuin ennenkin, ja seinämillä riippui märkiä vaatteita kuivumassa aivan
kuin ennenkin. Ainoastaan kapakkain luku oli lisääntynyt. Boleslavin
silmiin pisti niitä ainakin kolme, kun sen sijaan ennen oli »Kotkan»
isäntä yksinään tyydyttänyt paikkakunnan koko tarpeen.

Lähempänä kirkkomäkeä alkoivat vapaiden käsityöläisten tai
niinsanottujen »porvarien» valkoiset mökkirivit, joiden asukkaat
maksoivat maaveroa linnaan ja joilla sentähden oli oikeus viljellä
puutarhatilkkujaan mielensä mukaan. Siellä oli kaksi seppää pajoineen
ja kuonakasoineen, siellä oli pari suutaria, vaunujen tekijä, korien
punoja--ja oli myös----

Hän pysähtyi ja hänen katseensa viivähti rappeutuneessa, kurjassa,
koko rivin kurjimmassa hökkelissä, jonka oven yllä oli likainen,
viheriä kilpi, melkein näkymättömäksi häipyneine kirjotuksineen: »Hans
Hackelberg, kylä- ja seurakunnan puuseppä».

Viheriäksi maalattu ruumiskirstu, joka korkealta jalustaltaan näkyi
siivottomasta pihasta maantielle, valaisi havainnollisesti asianlaidan
niillekin, jotka eivät osanneet lukea.

Tähän esineeseen liittyi Boleslavin mielessä omituinen kuva, joka nyt
sitä katsellessa sukelsi esiin menneisyyden hämärästä: Hän näki pienen
likaisen tytön, jonka suuret, mustat silmät olivat kyyneleitä
tulvillaan ja jonka pörröinen, musta hiusmetsä liehui ympäri kasvoja
ja hartioita; hän oli vasemmalla kädellään tarrautunut kiinni tähän
puujalustaan ja oikealla painoi suonenvedontapaisesti esiliinansa
lievettä poveaan vasten, samalla kuin joukko poikaviikareita heitteli
häntä kalikoilla ja kivillä.--Vaikkei hän silloin ollut paljon
suurempi kuin tyttökään, oli joukkio hänen lähestyessään luikkinut
arkana ja äänetönnä tiehensä. Hänhän oli »junkkari», niin mahtava,
että tarvitsi isälleen sanoa vain ainoan sanan, langettaakseen
siunauksen tai kirouksen heidän ylitsensä. »Mistä on kysymys?» oli hän
kysynyt, ja silloin oli ahdistettu lapsi astunut nöyrästi hänen
luoksensa, oli kohottanut hieman esiliinansa kulmaa, juuri siksi,
että hän voi pilkistää helmaan ja oli luonut häneen leimuavan katseen
kosteista silmistään ja sanonut vihasta värisevällä äänellä: »Nähkääs,
tämän he tahtoivat minulta ryöstää.»

Mutta esiliinassa oli ollut pikkarainen varpusen poikanen, joka kai
oli pudonnut pesästään.

»Anna se minulle», oli hän sanonut, sillä hän piti linnunpoikasista.
Silloin oli tyttö auliisti avannut esiliinansa, jotta hänen tarvitsi
vain ottaa. Ja hän teki sen eikä edes epäröinytkään, sillä olihan hän
tytön herra. Antajaa ei hän ollut sen jälkeen ajatellutkaan.

Se oli siis hän, tuo samainen naikkonen, jonka kerrottiin neuvoneen
ranskalaisille tien ja isän lemmittynä eläneen hänen luonaan aina
hänen elämänsä loppuun saakka.

Miksi olikaan hän silloin auttanut tyttöä? Miksei hän mieluimmin ollut
yllyttänyt poikaviikareita hänen kimppuunsa? Kenties olisi heitetty
kivi sattunut keskelle hänen otsaansa ja hyvissä ajoin tehnyt lopun
hänen kurjasta elämästään!

Hän kulki edelleen. Siellä täällä kurkisteli pienestä, himmeästä
ikkunasta likaiset kasvot tylsällä uteliaisuudella hänen jälkeensä,
siellä täällä haukkui häntä pihakoira, muuten ei häntä mikään
häirinnyt. Kukapa olisikaan häntä tuntenut?

Nähdessään pappilan, joka kaarekkaine kuistikkoineen lepäsi
kukkasköynnösten ja pähkinäpensasten ympäröimänä yhtä hiljaisena ja
rauhallisena kuin sinä aamuna, jolloin hän helpotuksesta huoahtaen
pääsi vapaaksi ankaran kirkkoherran hallituksesta ja Helena
valkoisella batistinenäliinallaan viuhtoi jäähyväisiksi matkavaunujen
jälkeen,--nähdessään jälleen tämän talon, pysähtyi hän ja katseli otsa
synkkänä ympärilleen, näkisikö mitään sivutietä, joka pelastaisi hänet
kulkemasta ohitse.

Hänestä tuntui, kuin täytyisi Helenan yhä vieläkin seisoa
nurmitöyrämällä ja liina tuulessa liehuen tähystellä hänen jälkeensä.

Mutta vielä ei hän saanut astua Helenan eteen.

Vasemmalla kääntyi polku alas virralle, joka erotti linnan ja kylän
alueet toisistaan. Tälle polulle poikkesi hän.

Siellä näki hän ensi kerran koko laajuudessaan sen hävityksen kamalan
kuvan, jonka palo oli saanut aikaan.

Aittojen ja muiden ulkohuonerakennusten sijalla, jotka olivat seisseet
pitkänä rivinä virran toisella puolen, kohosi nyt pitkä rivi
raunioita--halkeilleita muureja, hiiltyneitä hirsiä--kaikki keltamojen
ja narskujen peittäminä. Takalistolla--johon saattoi nähdä
muurinrepeämän lävitse--oli pihanmaa röykköiseksi soraläjäksi
muuttuneena, ja vihdoin kukkulan huipulta, kuivettuneiden jalavain
kankeain oksaristikkojen ympäröimänä, häämöttivät kummallisesti
pykälöityneet muurinreunat--entinen linna.

Hervottomina vaipuivat hänen käsivartensa alas--kostonhaluinen
voihkaus puhkesi hänen rinnastaan.

Vaivaloisesti hän laahusti eteenpäin virran rantaa pitkin, kohden
nostosiltaa, jota myöten yksistään pääsi linnasaarelle, sillä
saareksi oli linnanalue muodostettu jo hänen isoisänsä aikaan lyhyellä
kaivannolla.

Silta ainakin oli vielä jälellä.

Harmaine, puoleksi lahonneine lankkuineen riippui se kuin jäännös
ammoisesta muinaisuudesta mustilla, vahvoilla pylväillään, joiden
tyviä vasten virran likaisen keltaiset aallot murtuivat pursuvina
pyörteinä. Ruosteiset ketjut olivat lujalle pingotetut. Parin kolmen
jalan korkuinen rako--jonka ylitse parahiksi saattoi hypätä--erotti
maavaraan rakennetun puuäyrään sen ylle kohotetusta sillanpäästä.
--Näytti kuin olisi joku koettanut vetää siltaa ylös, mutta väsähtänyt
kesken.

Boleslav hyppäsi sillalle ja astui pihaan kivisestä porttiaukosta,
jossa raudotettu portti puoleksi palaneena retkotti saranoillaan.

Äkkiä kuuli hän jaloissaan lyhyen vingahtavan äänen, joka muistutti
lauaistun jousenkaaren ponnahdusta. Hän pysähtyi pelästyneenä ja näki
ketunrautojen teräksisen puoliympyrän, joka oli haudattu soraan ja
huolellisesti peitetty risuilla. Rautaisten leukojen pitkät, terävät
hampaat olivat lujasti pureutuneet toisiinsa. Ikäänkuin ihmeen kautta
oli hän välttänyt vaaran, joka hänet olisi viikkokausiksi vaivuttanut
sairasvuoteeseen.

Varovaisesti kopeloiden maata kepillään kulki hän poikki törkyisen
pihamaan, jossa sieltä täältä raunioiden välistä pistivät ikäänkuin
ivaten esiin särkyneet työrattaat tai viinitynnyrin hauraat laudat,
joita vielä ruostunut vanne tuskin piti koossa.

Hän kulki kukkulalle linnan luo, polkua, jonka peitti miehen
korkuinen vesakko. Hän huomasi vieläkin parit ketunraudat, joiden
kuiva kita ahneesti ammotti häntä kohden. Niitä näytti olevan
viritetty yli koko pihamaan--ainoa viljelyksen merkki, minkä hän tähän
asti oli huomannut.--

Ammottavine ikkuna-aukkoineen ja murtuneine muureineen oli linna hänen
edessään kokonaan raunioiksi muuttuneena. Korkeat, rikkaruohojen
peittämät läjät tiiliä, mukulakiviä ja maahan varissutta muurisavea
muodostivat luonnollisen vallituksen kivijalan ympärille. Pääraput ja
niiden yläpuolella riippuva parveke oli kasvanut umpeen lehtimajaksi,
jonka rehevä lehvistö näytti läpipääsemättömältä.

Viheriäin köynnösten keskellä riippui valkea taulu, johon oli
kirjotettu isän käsialalla: »_Varokaa--pääsy kielletty_!»

Häntä värisytti, kun hän nyt kuuden vuoden kuluttua näki edessään
ensimäisen elonmerkin miehestä, jota hänen oli kiittäminen omasta
elämästään ja jota hän nyt oli tullut hautaamaan.

Vielä muutamia minuutteja, ja hän oli seisova isänsä ruumiin ääressä.

Mutta mistä hänet saattoi löytää? Missä hän lienee eläissään asunut?
Kaikissa näissä raunioissa ei ollut ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan
ikkunankehystä, ei ihmisasunnon merkkiäkään.

Hän kääntyi ja kulki verkalleen linnan ympäri, ohi tornin, joka kohosi
rakennuksen päätyseinämältä, minkä mustille, kiviröykkiöille alkoi
uudestaan versoa sammalvaippa painaen niihin surumielisen
rauhallisuuden leiman. Puisto jättiläispuineen ja niiden juurella
rehottavine pensastoineen lepäsi tiheänä kaarena hänen edessään.

Silloin hän näki kolmisenkymmenen askelen päässä edessään nurmikolla,
jolla ennen oli seisonut Diana-jumalattaren patsas--rapaantunut
kivijalusta ja kivilohkareet ruohikossa olivat kai jätteitä
siitä--naisen ... solakan, rotevan naisen, jolla oli pörröiset tummat
palmikot; yllään hänellä oli ainoastaan punainen villahame ja paita,
ja hän kaivoi maata tarmokkain lapionpistoin.

Boleslav meni lähemmäksi.--Nainen kaivoi yhä eikä nähnyt
häntä.--Säännölliseen tahtiin nosti hän aina jalkansa lapionterän
olalle ja polkaisi sen helposti kuin juntalla maan sisään varrenjuurta
myöten. Samalla hän lauloi laulua, jossa oli ainoastaan kaksi säveltä,
ylempi ja alempi, jotka täyteläinä ja kumeina kuin kirkonkellojen
äänet kumpusivat hänen rinnastaan.

Paita--karkea, kotikutoinen liinapaita--oli valunut alas olkapäiltä ja
jättänyt niskan täyteläät, voimaa uhkuvat muodot paljaiksi.

Boleslavin huudahduksen kuultuaan nainen äkkiä oikaisihe ja seisoi
puolialastomia hänen edessään.

Kaksi tummaa suurta silmää leimusi häntä kohden.

»Mitä täältä tahdotte?» sanoi nainen ja tarttui lujemmin lapioonsa
ikäänkuin tahtoen käyttää sitä aseenaan. Sitten kohotti hän
levollisesti vasemmalla kädellään paidan paljaiden rintojensa
peitoksi.

»Mitä tahdotte täältä?» toisti hän.

Boleslav oli vaiti. »Tuoko se siis pani petoksen toimeen?
Jalkavaimo--» Mitähän, jos hän vastauksen sijaan ojennettu pistooli
kädessään ajaisi koko naikkosen saarelta pois, siten puhdistaen maan,
jolla seisoi?

Hänen esiintymisestään näytti kuitenkin nainen tulleen vakuutetuksi,
että hänen aikeensa olivat rauhalliset.

»Tänne eivät vieraat saa tulla», jatkoi hän. »Menkää saarelta heti
pois. Saatte muuten olla iloinen, ettette ole tarttunut kiinni
sudenrautoihin. Menkää!»

Suoraksi ojentuneena seisoi nainen siinä ja viittasi tielle; mutta
sitten hänen synkkä katseensa hämmentyi. Vilkuillen arkana syrjään
siveli hän mustia hiussuortuviaan taaksepäin päivän paahtamilta
poskiltaan ja hapuili käsin rintojaan, joiden alastomuuden hän vasta
nyt alkoi tuntea.

»Näytä minulle herran ruumis», sanoi Boleslav.

Silloin säpsähti nainen äkkiä, tuijotti häneen kotvan aikaa silmät
selällään ja syöksyi sitten itkien hänen jalkoihinsa.

»Armollinen herra--armollinen herra», kuului puoleksi tukehtunut
hämmästyksen huudahdus hänen huuliltaan.

Boleslav tunsi, kuinka hänen sormensa etsivät hänen käsiään, ja sysäsi
ne kiihkeästi luotaan.

»Näytä minulle ruumis», sanoi hän, »ja korjaa sitte luusi!»

Tyttö nousi verkkaan, potkaisi lapion syrjään ja meni edeltä--puiston
tiheimpään osaan.

Lähimmän pensaan luona pysähtyi hän, kääntyi seuraajaansa ja sanoi
pelokkaasti: »Tässä ovat yhdet raudat.»

Boleslav väistyi syrjään.--Jollei hän olisi tiennyt varoa, olisi hän
ehdottomasti takertunut rautoihin.

Tyttö taivutti syrjään matalalla lerpottavat puunoksat molemmin puolin
käytävää, jota he kulkivat, ja piti niitä kiinni ojennetuin käsin,
kunnes Boleslavkin yletti tarttua niihin; muuten olisivat vitsat
huiskahtaneet vasten hänen kasvojaan.

Pieni yksikerroksinen rakennus, jonka katolla oli pitkä savutorvi ja
jota ympäröivät taimilavojen särkyneet lasikatokset ja myllätyt
multakasat, pisti eräästä puutarhan aukeamasta näkyviin. Se oli
puutarharakennus, jossa hän poikasena oli usein leikkinyt
kukkaruukuilla, siemenillä ja juurimukuloilla. Ainoastaan tämä oli
tulelta säilynyt, kai siksi, ettei murhapolttaja löytänyt tietä sen
luo.

»Täällä on miina», sanoi jälleen nainen, viitaten kumpuun, joka näytti
äsken pengotulta myyränmättäältä, ja mutisten puoleksi itsekseen hän
jatkoi: »Ken tänne tulee, on surman oma.»

Boleslav kumartui maahan, kaivoi käsillään sytyttimen möyheästä maasta
ja heitti sen kauaksi luotaan, niin että se kovalla paukauksella
räjähti muutaman puun runkoa vasten.--

Tyttö käänsi päätänsä hieman syrjään ja tuijotti häneen aralla,
kauhistuneella katseella--kuin hän olisi tehnyt jonkin
pyhäinhäväistyksen.--

Sitten hän aukaisi oven.--

Pimeä eteinen oli heidän edessään.--


Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vasemmalla oli ennen ollut
puutarhurin asuinhuone, oikealla hänen työhuoneensa.

Vasemmanpuolisesta huoneesta, jonka ovi oli puoliavoinna, lemahti
väkevä ruumiinhaju Boleslavia vastaan.

Hän astui sisään.

Pienen, pimeän huoneen keskellä lepäsi eräänlaisilla mataloilta
paareilla valkoiseen lakanaan kääritty ruumis.

»Jätä minut yksin», sanoi hän päätään kääntämättä ja nosti senjälkeen
lakanaa. Hänen isänsä kangistunut, pörröinen pää tuijotti häntä
vastaan. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa--otsa oli
kulmakarvojen välistä vetääntynyt uhkaaviin ryppyihin. Poskien
kuopissa oli vielä edelleen mustia karvapensaita, vaikka parta muuten
oli jo harmaantunut. Lyhyt, paksu nenä oli ohentunut, ja ympäri suuta,
joka vielä kuolleenakin oli lujasti kiinni puristunut, oli tuskallisen
uhkan piirre, joka tuli sitä elävämmäksi, mitä kauemmin hän sitä
katsoi, ja näytti lopulta aivan värähtelevän.

Boleslav pani kätensä ristiin ja luki Isämeidän. Hänen kyynelensä
putoilivat suurina pisaroina kuolleen vahakasvoille.

»Sinun syyllisyytesi olkoon myös minun», jupisi hän. »Jollen minä
sinua puolusta, ei sitä totisesti tee kukaan maailmassa.»

Sitten levitti hän jälleen lakanan yli ruumiin, jonka ympärillä
kärpäset jo olivat alkaneet surista.

Käännyttyään näki hän tytön mustan pään painautuneena kuolleen jalkoja
vasten, jolloin hänen niskansa terävästi erottui ympäröivästä
varjosta.

»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän hänelle.

Tyttö säpsähti ja kyyristyen kokoon nosti vasenta olkapäätään
ikäänkuin tahtoisi, että uhkaava isku kohdistuisi siihen.--Hänen
silmänsä tuijottivat tulisina hiustiheikön alta.

»Minua ei ole vielä kukaan ajanut pois hänen luotaan», sanoi hän.

»Minä ajan sinut pois.»

Silloin tyttö nousi äänetönnä ja poistui.

Boleslav tempasi auki ikkunan, sillä hän tunsi muuten tukehtuvansa.
Sitten hän silmäili ympäri huonetta.--Se oli ahdas ja jokseenkin
viheliäinen--ahdettu täpötäyteen mitä erilaisimpia kaluja, jotka
nähtävästi olivat tulipalosta pelastettuja.--Kultajalkainen pöytä
hoippuvan koppatuolin rinnalla, talonpoikainen telttasänky muhkeain
marmorikonsolien rinnalla--puoleksi pirstautunut venetsialainen peili
punatulkun puuhakin rinnalla. Mutta ennen kaikkea pisti hänen
silmiinsä kuva--tuo viehättävä kuva kauniista puolalaisesta naisesta,
joka oli ollut hänen isoäitinsä ja josta koko turmelus oli johtunut.

Hänen ylpeät mustat silmänsä tähystivät yhä käskevinä etäisyyteen, ja
notkea ratsupiiska valkoisessa, kaidassa kädessä sanoi yhä vielä:
Maahan polvillesi, orja.

Ainoastaan piiskanvarren timantti, joka ennen oli välkkynyt kuin
tähti, näkyi joutuneen kadoksiin. Sen kohdalta oli väri hankaantunut
pois ja harmaa liinakangas oli paljastunut näkyviin. Myöskin
taiteellisilla leikkauksilla koristeltu kehys, joka esitti kullattua
ruusukiehkuraa, oli murentunut ja ruhjoutunut. Kukkien keskeltä
pilkistivät esiin puunsyyt, joita oli maalata tuhrittu
oranssinkeltaisella värillä.

»Nähtävästi on hän juuri tuon ensiksi pelastanut tulipalosta»,
ajatteli Boleslav, ja ellei isän ruumis olisi ollut ikäänkuin
kieltämässä, olisi hän heti kohta temmannut kuvan seinältä ja
tallannut sen rikki.

Eräässä nurkassa seisoi asekaappi, jossa oli kokoelma uusia ja
kallisarvoisia ampuma-aseita. Pistooleja ja kaikenlaatuisia käyriä
miekkoja riippui niiden välissä.

Kaapin yläpuolelle oli ripustettu linnasaaren asemakartta, johon oli
merkitty ne paikat, missä jalka-ansat, miinat ja muut räjähdyslaitteet
odottivat tungettelijaa. Ylimalkaisen arvioimisen mukaan oli niitä
kaikkia yli sadan.

Boleslavia värisytti. Eikö hänelle, tuolle onnettomalle, riittänyt
rangaistukseksi tämä elämä, jota hänen oli viimeisinä vuosinaan
täytynyt viettää? Eikö hän ollut majaillut kehnommin kuin vainottu
metsäeläin murhakalujensa keskellä, jotka uhkasivat häntä itseään joka
askeleella? Jos hän niistä ainoankin unhotti, oli hän surman oma.--

Kun Boleslav astui ovesta ulos, oli hän vähällä kompastua Reginaan,
joka kyyrötti kynnyksellä.

Päästäen valittavan äänen, joka kuului tallatun koiran vingahdukselta,
hypähti hän pystyyn.

Boleslavin valtasi äkillinen sääli, mutta se katosi, ennenkuin hän oli
sanonut lempeää sanaakaan.

»Miksi täällä makaat?» kysyi hän.

»Minun paikkani on tässä», vastasi tyttö nöyrästi, mutta yhä sama
hurja liekki katseessaan.

»Mitä se merkitsee. Koirathan kynnyksellä venyvät!»

»Minä myös», vastasi tyttö.

»Onko nimesi Regina Hackelberg?»

»On, armollinen junkkari.»

»Sinäkö opastit ranskalaiset Kissanportaan yli?»

»Niin, armollinen junkkari.»

»Miksi teit sen?»

»Koska he sanoivat, että minun oli se tehtävä.»

»Kuka sanoi?»

Tyttö käänsi katseensa maahan ja vaikeni.

»Miksi et vastaa?»

»Koska hän on kieltänyt.»

»Kuka--hän?»

»Armollinen herra!»

»Niinpä sano siis häntä siksi.»

»Kyllä, armollinen junkkari.»

»Puhuttele minua herraksi äläkä junkkariksi.--En ole mikään junkkari.»

»Kyllä, armollinen herra.»

»Herra--on sinun sanominen--ymmärrätkö?»

»Kyllä, armollinen herra.»

»Herra--kirkas tuli ja leimaus--ainoastaan herra!»

Boleslavin kiihkeäin voimasanojen johdosta hytkähti tyttö
tuskallisesti, mutta kun hän oli ymmärtänyt, mitä toinen tarkotti,
kirkastuivat hänen kasvonsa.

»Kyllä, herra», sanoi hän niiaten.


»Minulle sinun täytyy sanoa kaikki--ymmärrätkö?--Minua ei armollinen
herra tarkottanut käskiessään sinun vaieta.»

»Hän sanoi, etten kenellekään saa sitä puhua.»

Boleslav puraisi huultansa. Miksi häntä enempää ahdistaa? Olihan
kaikki selvä kuin päivä. Tätä olentoa oli käytetty välikappaleena,
koska hän oli kylliksi tuhma ja kehno antautuakseen käytettäväksi.

»Kuinka vanha olit, kun ranskalaiset tulivat maahan?»

Tyttö käänsi katseensa maahan. »Viidentoista--herra.»

Lempeämpi tunne oli uudelleen heräämäisillään Boleslavin mielessä,
mutta synkkä ja haihtumaton epäluulo tukahutti sen kohta.

»Saitko maksun vaivoistasi?» kysyi hän purren hampaitaan.

»Kyllä, herra», vastasi tyttö levollisesti.

Boleslavia puistatti inhon puuska.

»Kuinka suuri oli palkkasi?»

»En tiedä, herra!»

»Kuinka--etkö sitten tinkinyt?»

Tyttö ei näyttänyt ymmärtävän. »Isä otti rahat minulta pois», vastasi
hän; »hän väitti, että ne olivat syntirahoja. Mutta niitä oli kouran
täysi ja kaikki kultaa--sen verran tiedän.»

Boleslav mittaili häntä kummastunein katsein. Suuri pää pörröisine,
niskaan kömpelösti solmittuine hiussuortuvineen oli nöyrästi
kumarruksissa. Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä
halveksimisesta, jota toinen tunsi häntä kohtaan. Tai kenties hän oli
siihen niin tottunut, että piti tämän äänensävyn itsestään selvänä.

»Mitä sinulla oli ranskalaisten aikaan linnassa tekemistä?» tiedusteli
Boleslav edelleen.

Tumma puna lehahti tytön kasvojen ja kaulan ylitse aina alas
rinnoille. Jokin kaukainen muisto näytti herättäneen uinuneen
häpeäntunteen hänen mielessään.

»Minä autoin ompelemisessa», sammalsi hän.

»Kuinka olit sitten joutunut linnaan?»--

»Isäni sanoi minulle--minun oli mentävä sinne ja kysyttävä
armolliselta herralta, olisiko mitään ommeltavaa.--Minun täytyi
ansaita leipäni, sanoi hän.»--

»Niinkö?»--Pitkä äänettömyys, sitte Boleslav jatkoi: »Mene ja pane
jotakin yllesi, Regina.»

Tyttö kopasi peitellen rintojaan käsillään ja puristi sitten paitaa
niin tiukasti kaulansa ympäri, että kaulus painui syvälle pulleaan
lihaan.

»No?»

»Minulla ei ole mitään.»

»Mitä ihmettä? Eikö armollinen herra ole pitänyt huolta vaatteistasi.»

»He repivät eilen röijyn yltäni.»

»Ketkä?»

Hehkuva viha leimahti tytön silmissä.

»Ketkä? He--kyläläiset--ketkäs muut?» Ja hän sylkäisi.

Boleslavin valtasi omituinen kummastuksen ja tyydytyksen sekainen
tunne. Tässä oli siis joku, joka otti osaa hänen vihaansa, jonka
kohtalo oli sekottanut samaan taisteluun, mikä hänellä itsellään oli
kyläläisiä vastaan taisteltavana.

»He ovat vihamielisiä sinua vastaan--kyläläiset--niinkö?»

Regina nauroi ivallisesti. »He--hahaa! Hehän heittelevät minua aina
kivillä, missä vain näkevät. Tuollaisilla kivillä!» Ja hän piti
koukistettuja käsiään jonkun matkan päässä toisistaan kuvatakseen
heittoesineiden suuruutta.

»Kuinka kauan he ovat heitelleet sinua kivillä?»

Regina aprikoi. »Kuusi vuotta jo.»

»Eivätkä ole saaneet sattumaan.»

»Ovat toki--monta kertaa. Kas--tätä.» Ja hän päästi paidan puoleksi
laskeutumaan näyttääkseen arpea, joka ihon rusottavan lämpimään
värisävyyn piirtäysi punertavana juovana olkapäältä rinnalle.

»Mutta nyt minä otan aina soikon mukaani.»

»Minkä soikon?»

»Pesusoikon. Pidän sen aina pääni ja selkäni suojana, kun he minua
kivittävät.»

Boleslavia kauhistutti tällainen elämä, joka oli kurjempi kuin koiran.

»Miksi olet jäänyt tänne, kun he kerran tavottelivat henkeäsi?» sanoi
hän. »Maailmahan on niin avara.»

Regina ei näyttänyt ymmärtävän häntä.

»Mutta kuulunhan kuitenkin tänne», sanoi hän kummastuneena.

»Ja miksi läksit saarelta, jossa ainakin henkesi oli turvassa?»

Regina naurahti.

»Olisiko hänen sitten pitänyt kuolla nälkään?» kysyi hän--ja sitten
hän punastui äkkiä ja lisäsi aran hätäinen ilme silmissään:
»Armollisen herran.»

Boleslav nyökäytti hyväksyen päätään.--Näyttihän tyttö pelkäävän, että
häntä heti paikalla kuritetaan--tuo kurja olento.

»En kyllä mielelläni kylään mennytkään--useimmiten menin yöllä
Kissanportaan ylitse Bockeldorfiin, joka on kolmen peninkulman päässä,
Bockeldorf näette--, sieltä sain jauhoja ja lihaa ja muuta, mitä
hän--armollinen herra--tarvitsi, kaksinkertaisella hinnalla, ja
aamulla olin jälleen täällä. Mutta monta kertaa on sinne mahdoton
päästä--lumipyryjen ja tulvaveden aikaan. Silloin on minun siis
täytynyt mennä alas kylään--siellä on mennyt paljon enemmän rahaa--ja
monta kertaa, kun he eivät antaneet minulle mitään, lyöntejä
vaan--silloin»--hän nauroi viekkaasti ja hurjasti, »silloin olen
mennyt ja palannut ja ottanut sieltä, mistä sain.»

»Toisin sanoen--olet varastanut.»

Regina nyökkäsi innokkaasti, ikäänkuin odottaisi tästä erityistä
kiitosta.

Niin villiintynyt oli siis tämä olento, että häneltä näyttivät kaikki
hyvän ja pahan käsitteet sekaantuneen.

»Ja mitä eilen hait kylästä?» kysyi Boleslav uudelleen.

»Eilen--no, täytyyhän hänet toki haudata! Aika tulee, herra, aika
tulee. Itkemällä ei hän tule maahan, ajattelin itsekseni.»--

»Oletko sitten itkenyt?» kysyi Boleslav halveksivasti.

»Olen», vastasi Regina. »Eikö minun olisi pitänyt?»--

»No, entä sitten?»

»Ja sitten otin soikon ja menin pappilaan.--Kirkkoherra sanoi, etten
saanut hänen puhdasta taloaan saastuttaa--ja sitten menin ravintolan
isäntä Merckelin luo, hänhän on kylänvouti, kuten herra tietää, ja
siellä näkivät minut sotamiehet--»

»Mitkä sotamiehet?»

»Ne, jotka ovat sodasta palanneet.»

»Niin--jatka vain.»

»Ja he huusivat: lyökää hänet kuoliaaksi--lyökää hänet kuoliaaksi--no,
ja paikalla oli metsästys vauhdissa, ja isäni--hänkin huusi, mutta hän
oli jälleen humalassa, sillä äijä juo ihan hirveästi--ja kivet
lentelivät vain ympäri noin ja noin--ja sitten tulivat akat ja lapset
ja pitelivät minua kiinni, jotta sotamiehet voivat minua
pieksää,--mutta minä kouristin soikkoa molemmin käsin ja paukuttelin
heitä päihin--noin ja taas noin--» Hän ojensi molemmat jäntevät
käsivartensa pystyyn päänsä ylitse ja huiskautti ne sitten alas kuin
kurikat.--Kuten antiikkinen pronssipatsas seisoi tuo ihana, kookas
naisolento, joka kaiken tämän kurjuuden keskellä oli kehkeytynyt niin
kukoistavaan uhkeuteen.--Siinäkin ujostelemattomuudessa, jolla hän
antoi alastomuutensa alttiiksi toisen katseelle, oli jotakin
antiikkista suloutta.--Tosin tuo hänen esiintymisensä tuskin oli muuta
kuin ilotytön julkeutta, naisen, joka jo aikoja sitten oli
vieraantunut kaikesta häveliäisyydestä.

»On kai sinulla jokin huivi edes», sanoi Boleslav kääntyen poispäin.

»On, huivi minulla on, villainen.»

»Kääri se sitten ympärillesi.»

Tyttö kääntyi vaieten oveen, jonka edessä seisoi, ja palasi muutamain
sekuntien jälkeen takaisin verhoutuneena punakirjaiseen saaliin, jonka
hän oli käärinyt ristiin rinnalleen ja kiinnittänyt solmuun selkänsä
taakse. Nyt, kun hän oli huomannut herättävänsä pahennusta, näytti hän
häpeävän yksin paljaita käsivarsiaankin, joita ei keinolla millään
käynyt peittäminen. Hän piti niitä ristissä selkänsä takana ja ryömi
eteisen pimeimpään nurkkaan.

»Onko sinua siis kielletty armollista herraa hautaamasta?» tutkisteli
Boleslav edelleen.

»Ei, kukaan ei ole virkkanut mitään», vastasi tyttö. »Mutta enhän ole
kysynytkään keltään.»

»Miksi et?»

»Koska kivet sinkoilivat heti ympärilleni. Ja silloin ajattelin:
Kukapa häntä tulisi noutamaan, kaiva sinä hänet vain itse maahan.»

»Sinä yksin?»

»Kun kerran olen hänet yksin kantanut Kissanportaalta kotiin, voin
hänet haudatakin»----

»Mihin sitten--kirkkomaahanko?»

»Kirkkomaahan! Hahaha--sepä olisi kaunista! Kylän läpi en elävänä
pääsisi hänen kanssaan. Mutta linnan edustalle--puutarhaan. Olin
parhaillaan hautaa kaivamassa, kun herra saapui--kaunis hauta--syvä
hauta--siellä lepää yhtä mukavasti kuin kivisessä hautaholvissakin,
herra.»

Boleslavin huulilla pyöri kiittävä sana... Tuo koiran uskollisuus,
joka kysymättä, vitkastelematta oli riemuiten astunut tuhatta kuolemaa
vastaan, ansaitsi kyllä palkinnon. Hyvä, niinpä olikin hän sen maksava
kilisevällä kullalla. Sitä hän kaiketi mieluummin halusikin, tuo kurja
olento. Boleslav päätti kohta saatettuansa isänsä viimeiseen lepoon
sanoa hänelle jäähyväiset--niin kauaksi hän saattoi jäädä paikoilleen.

Tosiaan, isän saattaminen viimeiseen lepoon ei ollut leikin asia. Että
hänelle täytyi hankkia kunniallinen hautaus kuten jokaiselle
kristitylle ihmiselle ja ettei hänen paikkansa Schrandenin
perhehaudassa saanut jäädä tyhjäksi, se oli Boleslavin mielestä lapsen
järkähtämätön velvollisuus isäänsä kohtaan.--Ja vaikkapa hän itse
samalla joutuisikin perikatoon!----Mutta olihan Preussissa sitäpaitsi
esivalta, ja herra von Schön, joka sitäpaitsi oli hänen äitinsä
sukulainenkin, hallitsi ankarasti.

Kun hän kääntyi lähteäkseen, johtui hänen mieleensä, ettei hän voinut
astua sataa askelta omalla kotikonnullaan joutumatta sata kertaa
hengenvaaraan.

Ilman tätä naista, jota hän inhosi, oli hän avuton kuin lapsi.

»Vie minut nostosillalle», sanoi hän, »ja ennen palaamistasi raivaa
satimet pois tieltä.»

»Kyllä, herra.»

Mutta tyttö seisoi kuin puutuneena paikoillaan.

»Mitä odotat?»

»Antakaa anteeksi--mutta herra kai on ollut taipaleella koko yön, ja
siksi luulen----»

»No, mitä sitten?»

»Herra tietenkin on väsynyt ja nälissään.--»

Nainen oli oikeassa. Hän oli niin uupunut, että saattoi tuskin pysyä
jaloillaan.

Mutta häntä inhotti ottaa palaakaan leipää näistä käsistä. Mieluummin
hän tahtoi ottaa vihollisiltaan.




V.


»Mustan Kotkan» vierashuoneessa istui samana hetkenä joukko
Schrandenin porvareita ja porvarinpoikia kokoontuneina aamunaukkujensa
ääreen.

Schrandenilaisten täytyi alottaa varhain, jos ennen puoltayötä
tahtoivat saada päivätyönsä suoritetuksi; sillä vaikka he olivat iät
kaiketkin kapakkaelämää rakastaneet, niin nyt vasta he olivat
joutuneet tykkänään pois suunniltaan.

Nuori Merckel oli kaikissa juomingeissa esimiehenä. Hän oli kasvanut
tanakaksi, leveäharteiseksi mieheksi, jonka rohkeasti pystyyn
kierretyt sotilasviikset oivallisesti pukivat hänen kasvojaan ja jonka
esiintyminen kaikessa huolimattomuudessaan, joka saattoi alentua
renttumaisuudeksi, ei ollut vailla eräänlaista miellyttävyyttä.
Rauhanteon jälkeen ei hän ollut, kuten lähinnä olisi saattanut luulla,
ottanut eroaan, vaan oli ainoastaan epämääräiseksi ajaksi palannut
lomalle kotiseudullensa, jossa hän aikoi rauhallisesti harkita,
olisiko soveliasta edelleen palvella vakinaisessa sotaväessä.--Ainakaan
ei hänen tähänastinen ammattinsa asettanut mitään esteitä tämän
päätöksen tielle, sillä tarkoin katsoen ei hänellä ollut mitään
ammattia.

Aina neljänteenkolmatta ikävuoteensa asti oli hän katsellut useita eri
maita ja erilaisia elämänasemia, elellen sillaikaa enimmäkseen isänsä
varoilla, ja oli ollut iloinen, kun puhjennut sota vihdoinkin tarjosi
tehtävää hänen toimintatarmolleen, joka siihen asti oli voinut ilmetä
ainoastaan ilkeissä kepposissa.

Kuten nuori Baumgart oli hänkin astunut sotaväkeen vapaaehtoisena
jääkärinä, oli samoin kuin tämäkin siirtynyt nostoväkeen, kohonnut
siellä luutnantiksi ja kantoi tunnustetun urhoollisuuden merkkinä
teräsristiä ylpeydestä paisuvalla rinnallaan.

Toistaiseksi ei hän ajatellut jättää kotiseutuaan, missä hän joka
päivä uudelleen ja uudelleen täysin siemauksin sai nauttia tuosta
ylevästä tunteesta, että hän oli sankari, leijona.

Hän joi, kerskui ja lietsoi vihaa kavaltajaa kohtaan, vihaa, joka
voitokkaiden sotilaiden palattua oli vielä kerran leimahtanut
kirkkaaseen liekkiin.--Hänen yllytyksestään olivat schrandenilaiset
menneet Kissanporrasta hävittämään siten sulkeakseen vapaaherran
saarelleen.

Rohkeimmissa unelmissaankaan eivät he olleet uskaltaneet toivoa, että
hän halvauksen kohtaamana vaipuisi maahan heidän silmiensä edessä, ja
riemuiten he palasivat kylään tätä viestiä kertomaan.

Että isänmaan kavaltajan hautaus oli kiellettävä, oli pian päätetty
asia. Kunnioittaakseen tätä ihanaa ajatusta, joka kruunasi heidän
vihansa, viettivät he suuren riemujuhlan, joka oli nyt jo kestänyt
kolme päivää eikä näyttänyt ottavan ollenkaan päättyäkseen.

Kun he kaikki seisoivat yhtenä miehenä, kun kylänvouti oli heidän
puolellaan ja kirkkoherra näytti sulkeneen molemmat silmänsä, ei
heillä näyttänyt olevan mitään pelkoa, että esivalta puuttuisi asiaan.

Että vainajalle ilmestyisi auttaja, sitä he eivät olleet
aavistaneetkaan.

Sillä junkkari--taivaan talikynttilät!--missä oli
junkkari?--Tietämättömiin kadonnut, varmaankin hunningolla, menehtynyt
nimensä häpeään.

»Tuolta tulee joku, jolla on nostoväen lakki päässään», sanoi Felix
Merckel katsellen ikkunaverhojen raosta kylän torille, joka lepäsi
keltaisena ja tomuisena keskipäivän helteessä.

Melu juomapöydän ääressä taukosi. Odottavassa jännityksessä katseltiin
vieraan tuloa.--Nuori Merckel ojensi jalkansa suoraksi ja leikitteli
huolimattomasti ritarimerkillään.

Ovi aukeni. Valovirta tulvahti tulijan takaa hämärään, viileään
huoneeseen ja katosi heti jälleen.

Vieraita tervehtimättä tulija astui tarjoilupöydän luo, jonka ääressä
eräs tarjoilijaneiti istui sukankutimineen, ja kysyi, oliko kylänvouti
tavattavissa.

Ei,--hän oli mennyt pellolle.

Herra Merckel jätti mielellään ravintolaliikkeensä valvomisen
pojalleen, sillä hän oli huomannut, että oluttynnyrit tyhjenivät kahta
vertaa nopeammin, kun hän ei ollut saapuvilla.--Felixillä oli erittäin
tepsivä tapa kiihottaa vieraita juomaan, joka hänelle, isännälle, ei
olisi soveltunut. »Lurjus, ken ei ryypi sakkojaan!» Tai »ken minut nyt
kilistettyämme jättää kitimeen, hän olisi jättänyt minut kiipeliin
vihollistenkin edessä.»--Ja muita samanlaisia puhetapoja.--Ja hänen
kehotuksiaan piti seurata, sillä schrandenilaiset eivät halunneet
menettää luutnanttinsa arvonantoa--ja sentähden oli Felix Merckel
isänsä kassakirstun todellinen aarre.

Ettei vieras, jolla oli nostoväen lakki päässään, ollut häntä
tervehtinyt, vaikka hänellä oli upseerin tunnusmerkki takkinsa
rinnuksessa, suututti häntä, ja hän päätti sentähden olla häntä
ensinkään huomaamatta.

»Voinko jäädä voutia odottamaan?» kysyi vieras.

»Tämähän on ravintola», vastasi neiti.

Vieras istuutui vastapäiseen nurkkaan, selin juopottelijoihin, laski
nahkalaukkunsa pöydälle ja nojasi päänsä käteensä.

Felix herrasta, jota miellytti, että häntä katseltiin, tuntui tämä
käytös aivankuin taisteluvaatimukselta. Sitäpaitsi suututti isän kelpo
poikaa se, ettei vieras halunnut mitään juodakseen.

»Amalia, kysy herralta, eikö hän halua mitään nautittavaa», huusi hän
kovalla äänellä tarjoilupöytää kohden.

Vieras ei ollut kuulevinaan mitään. Neiti meni hänen pöytänsä luo ja
höpisi jotakin väkevästä schrandenilaisesta oluesta.

»Kiitos--en juo mitään», vastasi hän kohottamatta katsettaan.

Felix herra pureksi viiksiensä kärkiä. Hänestä oli selvää, että tämä
käytös ansaitsi rangaistuksen. Hänellä oli pian hyökkäyssuunnitelma
valmiina.

Hän nousi ja heiluttaen kansiniekkaa oluthaarikkaansa alotti
pontevalla rintaäänellä:

»Rakkaat toverit ja kansalaiset ynnä kaikki arvoisat läsnäolijat!
Preussin kunniakkaat taistelut ovat taistellut. Armas isänmaamme on
noussut tomusta jälleen uuteen, aavistamattomaan loistoon. Useimmat
meistä ovat vuodattaneet verta kunnian kentällä tai ainakin antaneet
rintansa vihollisten luodeille alttiiksi. Ken on preussilainen
isänmaan ystävä, hän juokoon kanssani maljan Preussin kunniaksi ja
Preussin menestykseksi!»

Kimakasti hurraten kohottivat kaikki haarikkansa huulilleen, mutta
heidät keskeytti luutnantin jyrkkä »seis» huuto.

»Näen täällä jonkun», huusi hän, »joka näyttää vetäytyvän pois tätä
kunniavelvollisuutta täyttämästä.» Kannukset kilisten hän astui
vieraan pöydän luo.

»Herra», tiuskaisi hän hänelle. »Ettekö tahdo juoda Preussin
kunniaksi?»

Vieras kääntyi puoleksi syrjään sanoen: »Tahdon olla rauhassa.»

»Mitä, herra? Te kannatte nostoväen kunniamerkkiä lakissanne ja
kieltäydytte------»

Vieraan äkillinen tarttuminen laukkuunsa sai hänet vaikenemaan.

Samassa hengenvedossa hän näki kaksipiippuisen ratsupistoolin
välähtävän vieraan kädessä, näki hänen hypähtävän pystyyn ja katsoi
peräytyen kalpeihin, uhkaaviin kasvoihin, jotka hän hyvin tunsi, mutta
joista ei kuitenkaan ollut konsanaan leimahdellut tällaisia salamoita
häntä kohden.

Hän käsitti heti: hänen vastassaan seisoi mies, joka oli valmis mihin
tahansa.

»Katso minua, Felix Merckel», sanoi entinen ystävä, »niin käsität,
ettei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Jos sinä tai joku
teikäläisistä uskaltaa tulla liian lähelle minua, niin olkaa varmat,
että sinut tai ensimäisen, joka tulee, ammun kuoliaaksi kuin koiran.»

Felix Merckel oli äkkiä malttanut mielensä.

»Ah, herra parooni!» sanoi hän syvään kumartaen. »Sitten tosiaankaan
en ihmettele, ettei Preussin----»

Pistoolin kaksoishanan kaksinkertainen naksahdus pani hänet
vaikenemaan.

»Vielä kerran, ole varoillasi, Felix Merckel; olen upseeri kuten
sinäkin.»

Tämä uudistettu varotus teki vaikutuksensa.

»Ainakaan en tahdo häiritä!» sanoi Felix herra kumartaen toistamiseen
ja mennen takaisin paikalleen, jolloin kannukset hänen saappaissaan
kilisivät hiljemmin.

Schrandenilaiset istuivat nenät yhdessä, ja kohta astui vanha Merckel
huoneeseen. Hänen ylen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa säteilivät
hyvinvointia ja hyväntahtoisuutta. Huolellisen arvokkaana kuten kylän
patriarkan sopi, kulki hän laseilla ja pulloilla täytetyn
tarjoilupöydän ohitse. Rasvasta kiiltävillä atlasliiveillä riippuivat
paksut, hopeaiset kellonperät, joiden kahta vitjaa alhaalta yhdisti
kultainen maurilaispää ja joissa riippui merenkullasta tehty sydän.

»Herrako on halunnut minua puhutella?» kysyi hän syvällä
kumarruksella, joka kuitenkin ikäänkuin katkesi keskeltä kahtia, kun
pienet kissansilmät huomasivat, ettei vieraalla ollut lasia edessään.
Sellaiselle, joka ei mitään nauttinut, ei kannattanut tehdä
kumarrusta.

Schrandenilaiset istuivat korviaan heristäen.--Felix oli hypähtänyt
pystyyn ikäänkuin odottaen suotuisaa silmänräpäystä iskeäkseen
nyrkillään entistä ystäväänsä.

»Hän on nuori herra parooni, isä», huusi hän helakasti nauraen.

Merckel ponnahti kolme pitkää askelta takaperin. Hänen hyväntahtoinen
hymynsä kivettyi, hänen lihavat kätensä hapuilivat kellonvitjojen
maurilaispäätä ja kouristuivat siihen kiinni.

»Saanko puhutella teitä kahdenkesken?»

»Oi herra parooni--tietysti, herra parooni--jos suvaitsette, herra
parooni.»

Ja hän avasi leveällä liikkeellä sivuoven, joka vei pieneen
arvohenkilöille varattuun huoneeseen. Rikkinäisellä vähäkankaalla
verhottu sohva ynnä muutamat nojatuolit odottivat siellä ravintolan
ylhäisempiä vieraita. Ristikoilla varustetun piippuhyllyn yläpuolella
riippui taulu, johon oli kirjotettu: »Täällä saa juoda ainoastaan
viiniä.»

Ennenkuin isäntä sulki oven Boleslavin jälkeen, viittasi hän
salavihkaan tuvassa istuville miehille ikäänkuin heidän
levottomuuttaan viihdyttääkseen. Sitten hän loi kotiinpalanneeseen
herranpoikaan puoleksi ummistuneiden silmäluomiensa alta lyhyen,
tutkivan katseen, joka ilmeisesti näytti täyttävän hänet suurella
tyytyväisyydellä, sillä hänen hymynsä sai uudelleen hyvinvoivan,
kylläisen rasvankiiltonsa.

»Kuinka herra junkkari onkaan kasvanut sitte viime näkemän!» alotti
hän.--»Aivan merkillistä!»

Boleslav tuijotti häneen äännetönnä.

»Ja vanhaa armollista herraa ei herra junkkariherra parooni, täytyy
kai sanoakseni--enää ole tavannutkaan elossa. Olette tullut liian
myöhään autuaan vainajan silmiä sul------»

Hän pysähtyi keskelle sanaa ja puristeli kiihkeästi kellonperien
merenkultaista sydäntä, sillä Boleslavin katse, joka tuimana ja
uhkaavana oli kiinnitetty hänen kasvoihinsa, alkoi saattaa hänet
levottomaksi.--Olikohan hänellä ehkä edessään jokin maankiertäjä, joka
tahtoi käydä hänen kimppuunsa?

»Mutta minä en tule liian myöhään», puhkesi Boleslav puhumaan,
»tehdäkseni tyhjäksi ne konnankujeet, joilla isältäni tahdotaan
riistää hänen viimeinenkin kunniansa.»

»Mitä ihmeen konnankujeita herra parooni tarkottaa?»

»Neuvon teitä, arvoisa herra, jättämään tekopyhän naamanne. Näen
teidän lävitsenne. Minun korviini on saapunut eräs teidän lausuntonne,
jonka johdosta sietäisi kurittaa teitä tuossa paikassa.»

»Herra parooni!»--ja hän näytti aikovan lähetä ovea.

»Jääkää», käski Boleslav asettuen hänen tielleen. Onneksi hän oli
kaikki nuo roistonnaamat nähdessään jälleen saavuttanut perinnäisen
tietoisuutensa käskijän arvostaan. »Näinkö suoritatte
kiitollisuudenvelkaanne suvulleni, jonka armo teidät on tehnyt siksi,
mitä olette?»

Rihkamakauppias, joka kerran oli saapunut linnaan paikkaa etsivänä
palvelijana ja sittemmin linnan toimitusmiehenä vähitellen koonnut
omaisuutensa, painoi loukatun viattomuuden ilme kasvoillaan oikean
nyrkkinsä vasenta kämmentänsä vasten, samalla surkuttelevasti
maiskuttaen kieltään.

»Rakas herra parooni», sanoi hän, ja leveät, kiiltävät kasvot
säteilivät sulaa isällistä lempeyttä. »Annan teille anteeksi
loukkauksen, jonka päästitte suustanne, ja annan teille luotettavimmat
tiedot, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,--siitä toivottavasti
näette parhaiten, miten ystävälliset minun tarkotukseni ovat».

»Pyydän päästä ystävyydestänne!» jyräytti Boleslav väliin. »Olette
velvollinen Schrandenin kylänvoutina minulle puhumaan ja
vastaamaan--eikä muuta.»

»Schrandenilaiset, rakas herra parooni, ovat nimittäin hirveitä
ihmisiä. Sanoin sen aina jo rakkaalle vaimovainajalleni--tunsittehan
hänet, herra parooni! Niin, niin--kuinka usein hän ottikaan pienen
junkkarin käsivarrelleen eikä ajatellut, että kerran tuollaisen
kiitoksen----»

»Asiaan!»

»Marianne, sanoin usein, nämä schrandenilaiset ovat vielä minun
surmani, sillä mitä he saavat päähänsä----kerran he saivat päähänsä,
etteivät juo minun katajanmarjaviinaani. Hyvää, kirkasta, puhdasta
katajaistani, herra parooni! Nyt ovat he saaneet päähänsä, etteivät
salli armollista herraa haudata, ja--kunniani kautta!--ei Jumala eikä
perkele voi heitä siihen pakottaa.--Ettekä tekään, herra parooni.
Miksi niin?--Ruumisvaunut ovat ammattikunnan omat--ja se ei anna
niitä;--hevosiakaan ei teille anna kukaan ... ruumiinkantajia, o hyvä
Jumala ... kiertäkääpäs kerran ympäri kylää ... kiertäkää ja
kuulustelkaa, kuka tahtoo ottaa herra paroonin hartioilleen ... jos
jonkun satutte löytämään, niin neljännestunnin kuluttua ovat he hänet
pieksäneet raajarikoksi--sillä nämä schrandenilaiset...! No, ja
kirkkoherra.--hänellähän on suurin sananvalta--mutta menkäähän
kirkkoherran luo--sielläpähän saatte kuulla, mitä hän arvelee.
Kellonsoitosta ja siunauksesta ei puhettakaan ... niin, edes
ruumiskirstuakaan ette saa teetetyksi.»

»Tahtoisinpa sen nähdä», sanoi Boleslav hampaitaan kiristäen, sillä
hän tunsi uhmansa paisuvan sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän näki
tämän pahuuden ja ilkeyden verkon.

»Niinkö, _tahdotteko_ sen nähdä?» huusi vanha Merckel huonosti
salatulla voitonriemulla; »Teidän tahtonne on tapahtuva, herra
parooni.»

Hän avasi oven tarjoiluhuoneeseen, josta kuului monien ihmisäänten
sekava möly. Sinne näytti tällä välin puolet kylää kokoontuneen.

»Hackelberg tulkoon tänne!» huusi hän sinne ovenraosta ja tempasi
kiireisesti oven kiinni, sillä sen reunaan oli tarttunut useita sormia
ilmeisesti aikoen temmata sen seposelälleen.

»Jollei hän enää ole eiliseltään humalassa, sanoo hän pian teille
alamaisen ajatuksensa vasten kasvojanne.»

Hänen silmistään säkenöi peittelemätön vahingonilo, sitten
vetääntyivät hänen kasvonsa jälleen surumielisen hyvinvoipaan,
patriarkalliseen hymyyn.

»Olette torjuneet ystävyyteni luotanne, nuori mies», alotti hän meren
kultasydäntä nypelöiden. »Olette solvannut ja loukannut harmaita
hapsiani--hyvä--en teille siitä vihottele. Ette olisi sitä tehnyt, jos
olisitte tiennyt, kuka se oman henkensä uhalla, schrandenilaisten
selän takana--sillä jos he olisivat sen nähneet, olisivat he minut
kuristaneet kuoliaaksi--pelasti autuaan paroonivainajan nälkään
nääntymästä--kysykää vain neidiltä!----»

»Keltä neidiltä?»

»No, rakkaalta, uskolliselta neiti Reginalta--autuaan isävainajanne
sydänkäpyseltä. Hän on oikea helmi, herra parooni. Teidän on pidettävä
häntä kunniassa ja otettava hänet mukaanne matkoille. Hänelle pistin
usein pimeässä palan leipää ja savustettua makkaraa, herra parooni, ja
pussin kahvia, herra parooni, aikana, jolloin itse söin ainoastaan
ruispuuroa eineekseni, koska satamat olivat suljetut, herra parooni.»

»Ettekö saanut niistä maksua?»

»No, sainpa niinkin, vaikkapa oikeastaan vain taivaallisen palkinnon
vuoksi panin henkeni alttiiksi.--Ja onhan sitä tosin vielä pieni
jäännöskin viime jäidenlähdön ajalta, jos herra parooni tahtoisi olla
niin suosiollinen----»

»Kirjottakaa lasku saatavistanne; rahat tullaan teille lähettämään.»

»Sillä ei ole kiirettä, herra parooni. Luotan kyllä teihin, herra
parooni. Jos annatte jotakin arvoa vanhan, kokeneen miehen neuvolle,
niin menkää nyt kauniisti kotiin,--kaivakaa linnan taakse hauta,
laskekaa autuas isävainajanne siihen--öiseen aikaan--aivan hissukseen,
aivan hissukseen... Rakas neiti Regina, hänhän voi tarttua ruumiin
toiseen päähän--sitten ladotte turpeet paikoilleen, jotta nurmikko
tulee sileäksi ennalleen, eikä kukaan tiedä, mihin hänet on kuopattu,
ja ennen aamun valkenemista tarttukaa Reginaa käsivarteen ja menkää
jälleen kauniisti sinne missä------»

Hän vaikeni, sillä Boleslavin sormet kopeloivat jälleen
pistoolinperää. Tämän kunnonmiehen mahtipontisesta neuvosta irvisteli
esiin niin pirullinen iva, että se kiihotti hänen vastustushalunsa
äärimmilleen.

Näiden myrkyllisten sanojen tunkeutuessa hänen korviinsa oli hänen
aivojensa lävitse salamana leimahtanut epätoivoinen ajatus.

Tosiaankin, tämä hautaus oli vain ensimäinen, vähäisin osa tehtävästä,
joka hänellä oli suoritettavanaan! Pitikö hänen lähteä täältä yön
hämyssä ja sumussa--hiipiä ikäänkuin pahantekijä isiensä perinnöltä
jättääkseen kaiken, mitä he olivat luoneet, häviölle alttiiksi? Ei,
vaan tänne hänen oli jääminen--kestäminen kaikki uhmaten näitä
hyenoita, joista kurjin seisoi virnistellen, kissansilmät ahneesti
vilkkuvina hänen edessään ja vaani vain tilaisuutta karatakseen
isännättömän saaliin kimppuun.

Kestävyyttä! Kestävyyttä!

Tämä oli se sovitus, jota isien synnit häneltä vaativat!

Ja eikö tuo jumalaton teko, joka oli hänen perintönsä hävittänyt maan
päältä, yhä huutanut kostoa taivaaseen saakka.

Oliko hänen vetäytyminen tiehensä ikäänkuin karkuri, ikäänkuin
lipunpettäjä, ja jättäminen niille hyvilleen ei ainoastaan
kotikontunsa, vaan lemmittynsäkin, jonka hän oli kadottanut ajaksi ja
iäksi, mutta joka kuitenkin odotti häntä ikävällä ja pelolla?

Ei, vaan täällä, tällä Schrandenin linnan raunioilla liehui hänen
lippunsa--tulikirjaimilla oli siihen piirretty sana »kosto».

Ja kurja se, joka lippunsa jättää vihollisille!

Hän astui aivan kylänvoudin eteen, ja seivästäen uhkaavan katseensa
hänen kasvoihinsa huusi hän: »Kuka on Schrandenin linnan sytyttänyt
tuleen?»

Herra Merckelin rasvaiset kasvot vavahtivat. Sanat olivat sattuneet
hänen omantuntonsa kipeimpään kohtaan.

Samoin säpsähti jokainen schrandenilainen, kun kysymys tämän ilkityön
tekijästä sattui hänen korviinsa. Yksi ainoa vain ei säpsähtänyt--ja
se oli pahantekijä itse------

Herra Merckel koetti toipua vastaamaan, mutta samassa yltyi hälinä
tarjoiluhuoneessa kovaksi meluksi. Hän teki ehdottomasti liikkeen ovea
kohden, ikäänkuin tahtoisi työntää salvan tulevain tapausten eteen,
mutta samassa temmattiin ovi auki, ja sisään tunkeutui villin,
uhkaavan joukon seuraamana pieni, renttumainen ja repaleinen mies.
Hänen karkea musta tukkansa valui rasvaisina suortuvina hartioille,
parransänki oli harmahtava, ja punaisten, ripsettömäin silmäluomien
alta tirrottivat lasimaiset juoponsilmät.

Hän huitoi nyrkillään ympärilleen ja kiljui: »Missä se mies on? Missä
on se sikiö?--Minä tahdon hänet kuristaa, sen sikiön!»

Mutta nähtyään Boleslavin kookkaan vartalon vastassaan jäntevästi
pystyyn ojentuneena, vaikeni hän yhtäkkiä keskellä rähinäänsä ja
murisi ja öhki itsekseen.

Hänen takanaan kohosi kokonainen seinä kiihtyneitä, häjynilkisiä,
uteliaita kasvoja, jotka kaikki tuijottivat Boleslaviin kuten
vangittuun ihmeotukseen.

»Minä yksin kaikkia noita vastaan!» ajatteli hän, ja hänen rintansa
kohosi.

»Oletteko puuseppä Hackelberg?» kysyi hän pitäen katseillaan juoppoa
loitolla. Tämän miehen kuva palasi lapsuuden ajoilta himmeänä hänen
muistoonsa. Kerran, kun hänet oli linnan pihalla piesty
pahanpäiväiseksi salametsästyksen tähden, oli hän surkealla
parunnallaan säikyttänyt Boleslavin hiljaisista unelmistaan. Nyt
samainen mies puristi kätensä nyrkkiin, pöyhistelihe ja mörisi ja
röhki jotakin itsekseen.--

»Tekö valmistatte ruumiskirstuja tässä kylässä?»

Puuseppä pudisti vitkalleen päätänsä tuijottaen tylsänä eteensä.
Sitten hän puhui ikäänkuin haudasta:

»Teen enää vain kaksi ruumiskirstua----toisen itselleni ja--toisen
vietellylle lapsiraukalleni.»

Schrandenilaiset nauroivat salavihkaan. He tunsivat tämän ilveilyn
sangen hyvin. Kun kylässä joku oli kuollut, noutivat he puusepän ja
sulkivat hänet viinapullon ja tarpeellisten lautojen kera johonkin
huoneeseen eivätkä päästäneet häntä sieltä, ennenkuin kirstu oli
valmis.

Hän oli kerta kaikkiaan vaarallinen mies, tämä Hackelberg, sen
tiesivät schrandenilaiset sangen hyvin eivätkä päästäneet häntä
sekunniksikaan näkyvistään. Missä hän liikkuikin, pitivät he häntä
silmällä; monet korvat kuulostelivat ahmien hänen sanojaan, ja yhtä
monet käsivarret olivat alati valmiina tarpeen tullen nitistämään
hänet hengiltä.

He sallivat hänen istua kapakassa rinnallaan, he juottivat hänet
humalaan ja syöttivät hänen vatsansa täyteen, he kuuntelivat häntä tai
tukkivat hänen suunsa, he panivat hänet lukkojen ja salpojen taakse
tai antoivat hänen kiduttaa heitä itseään--oli ikäänkuin he olisivat
pukeneet lihaan ja vereen pahan omantuntonsa ja päästäneet sen
juoksentelemaan ympärinsä tämän hunningolle joutuneen juomarin
hahmossa.

»Ketkä muut paitsi te valmistavat kylässä ruumiskirstuja?»

Schrandenilaiset purskahtivat hirnuvaan nauruun. Hän kyllä saisi
ponnistella päästäkseen totuuden perille.

Hackelberg pöyhistihe.

»Kurja lapsiparkani», murisi hän tuijottaen lasimaisilla silmillään
herra Merckelin merenkultasydämeen, joka hänen päässänsä näytti
pyörivän, mutta sitten hän yhtäkkiä kavahtui puoliunestaan, hänen
silmiinsä ilmestyi synkkä kiilto, hän ojensi nyrkkinsä Boleslavia
kohden ja huusi:

»Mitä tahdotte minulta, herra?--Tahdotte minulta ruumiskirstun!
Kenelle tahdotte minulta ruumiskirstun? Miehelle, koiralle, joka on
kavaltanut isänmaansa--joka on vietellyt lapseni--hänellekö olisi
minun tehtävä ruumiskirstu?--Katsokaas minua herra! Enkö minä näytä
hirviöltä, herra?» Hän repäisi paidan auki, niin että karvainen rinta
tuli näkyviin.--»Raato minä olen--en edes sen arvoinen, että koirat
kintuilleni ------ ja katsokaas vain, rakas, kallis herra,
sellaiseksi on autuas herra parooni minut tehnyt--onnettoman,
hyljätyn, lapsettoman ukko rähjän on hän minusta tehnyt.»--Hän alkoi
pyyhkiä silmiään englanninnahkaisen takkinsa repaleilla--
schrandenilaiset hänen selkänsä takana rääkyivät hyväksymistään.
--»Lapseni on hän minulta ottanut--lapseni on hän minulta ryövännyt--»

»Luullakseni olette itse lähettänyt lapsenne linnaan», puuttui
Boleslav hänen puheeseensa. Mutta mies jatkoi valitusvirttänsä:

»Portoksi on hän tehnyt lapseni. Ja vielä enemmän, nuori herra--mikä
juuri verisimmin särkeekin sydäntäni--sillä minä saatan olla renttu,
mutta isänmaan ystävä olen sentään--sillä Preussissa rakastaa jokainen
renttukin isänmaataan--sillä me preussilaiset emme ylipäätään ole
mitään renttuja--mutta lapseni--hoo, tiedättekös, mitä hän on tehnyt
lapsestani?

Ruoskan iskuin on hän pakottanut hänet yön hämyssä ja sumussa menemään
ja--mutta luuletteko, että minulla sen jälkeen vielä on lasta?--Ei,
herra, kironnut olen koko naikkosen--hän ei ole enää lihaani ja
vertani--olen hänelle sanonut--»

»Mutta syntirahat olet sentään ottanut!» oli Boleslav
sekaantumaisillaan hänen sanoihinsa, mutta malttoi mielensä, sillä
olisihan hän siten heittänyt isänsä syyllisyyden näiden susien
saaliiksi.

»Ja nyt olet vapaa kuin taivaan lintu, olen hänelle sanonut, ja ken
sinut kohtaa, lyököön sinut kuoliaaksi, olen hänelle sanonut, ja mene
nyt armollisen herrasi luo--olen hänelle sanonut--ja hän ottakoon
sinut hoiviinsa--olen hänelle--»

Tässä tuokiossa tuli schrandenilaisten melu niin äänekkääksi, että se
nieli puusepän sanat.--Vieraat olennot tunkeutuivat hänen eteensä ja
ottivat hänet keskeensä. Ainoastaan hänen kimeä, häijynilkinen
naurunsa kuului joukosta, johon hän oli kadonnut.

»No, mitä ennustinkaan herra paroonille?» kysyi herra Merckel
hymyillen hyväntahtoista hymyään.

Boleslav oli nojautunut sohvan selkänojaa vasten ja katseli hammasta
purren schrandenilaisten joukkoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi.

»Jos yhden päähän pälkähtää kohottaa kätensä, lyövät toiset minut
kuoliaaksi», ajatteli hän itsekseen. Tässä kysyttiin kylmäverisyyttä.

»Päästäkää minut lävitse, ihmiset», sanoi hän koettaen käsillään
raivata tietä itselleen.

Joko hänen silmiensä kylmä katse tai nostoväenristin kimmellys hänen
lakissaan hillitsi mölyävän väkijoukon--tie aukeni hänelle--hän astui
joukon keskeen.

Joka askeleella hän odotti tuhoisan iskun kumahtavan takaapäin; sillä
hän oli varma ainoastaan sikäli kuin silmillään saattoi väkijoukkoa
hallita. Mutta ei--koskematonna hän pääsi ulkoilmaan. Felix Merckel ei
enää sattunut hänen tielleen.

Koko joukkio--johon nyt oli sekottunut vaimoja ja lapsiakin--vyöryi
hänen perästään.

Lähetessään pappilan puutarhaa, jonka muuri loisteli valkoisena
puolipäivän säteilyssä, tunsi hän, kuinka hänen sydämestään nousi
ikäänkuin raskas paino hänen kurkkuunsa ja oli hänet
tukehuttamaisillaan.

Vanhan kirkkoherran käsissä oli hänen viimeinen toivonsa. Ajaakohan
tämäkin hänet oveltaan? Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut se, joka tällä
hetkellä pani hänen rintansa tuskasta aaltoilemaan.


Tuskaa hän tunsi vain ajatellessaan sitä ainoaa, joka saattoi hänet
joko hyljätä tai kohottaa, kohottaa hänet, epäpuhtaan, häpeätekojen
tahraaman, luoksensa rauhan ja viattomuuden maailmaan.

Millaisena hän jälleen kohdanneekaan Helenan?

Eikö hänen täytynyt kauhistuneena kimmahtaa takaperin nähdessään hänen
ilmestyvän eteensä tässä asussa, tomuisena ja villiintyneenä, tämän
raivoavan lauman ulvoen häntä saattaessa?--

Ja niin tapahtuikin!

Säikähdyksestä vapiseva käsi tempasi auki verannan lasioven...

Hän se oli. Sen täytyi olla hän.--Vaalea, solakka olento, joka
vavisten ja torjuen ojensi käsivartensa häntä ja väkijoukkoa
kohden--päästäen hiljaisen pelästyksen huudahduksen--ja oli kadonnut,
ennenkuin Boleslav oli ennättänyt kohottaa ainoatakaan kysyvää,
rukoilevaa katsetta armaihin kasvoihin.

Hänen silmiensä edessä leijaili valkoinen sumu. Puoleksi ajattelematta
hän astui portaita verannalle ja sulki oven jälkeensä odottaen mitä
oli tuleva.

Schrandenilaiset piirittivät kuistikon ja painoivat nenänsä litteäksi
lasiseinään, jotta paremmin näkisivät.

Kuului ruudun kilinää. Eräs takana seisova oli sysännyt edessänsä
olijan ikkunasta sisään.

Silloin kuului sisältä vanhan kirkkoherran mahtava ääni.--Raskas
ryhmysauva kädessään hän näyttäytyi verannalla. Hänen valkoinen
tukkansa liehui korkeakaarteisilla ohimoilla. Kotkannenän sieraimet
laajenivat kuin vainuten taistelua ja surmaniskuja.--Lumivalkoisten,
töyhtömäisesti eteenpäin ojentuvain kulmakarvojen alla paloivat silmät
kuin tulikekäleet.

Tämä oli sama kirkkoherra Götz, joka 1813 vuoden maaliskuulla oli
kulkenut talosta taloon, alttariristi kädessään ja rummunlyöjä
jälessään kehottaen schrandenilaisia pyhään taisteluun. Ja jollei hän
olisi Königsbergiin marssittaessa tiedotonna vaipunut tien oheen, kuka
tietää, eikö hän olisi seurannut pitäjänsä asemiehiä
taistelutanterellekin.

Schrandenilaiset pelkäsivät aikalailla hänen kuritustaan, ja tuskin he
olivat saaneet näkyviinsä kohotetun ryhmysauvan, kun jo nopeasti
vetääntyivät loitommaksi ikkunoista ja pötkivät puutarhan porttia
kohden.

»Te polttoviholaiset, murhapolttajat!--Sinä Korahin lahko!» puuskui
hän heidän jälkeensä temmaten lasioven auki.--»Tulkaapas sunnuntaina
herranhuoneeseen--kyllä minä teille näytän!»

Sitte kääntyi hän Boleslavia kohden ja mittaili häntä synkällä
katseella kiireestä kantapäähän. Lopulta seivästi hän silmänsä
nostoväen lakkiin, jota tämä piti sormiensa välissä.

»Oletteko ollut mukana sotaretkeltä?» kysyi hän.

»Olen».

»Jollen näkisi ristiä lakissanne, niin kysyisinpä, taistelitteko
Preussin puolesta vai Preussia vastaan.»

Boleslav, jonka ajatuksissa vielä pyöri paenneen valoisan olennon
kuva, ei ymmärtänyt ensi tuokiossa, mutta sitten hän äkillisessä vihan
puuskassa syöksähti pappia kohden.

Mutta vanha kirkkoherra ei ollut niitä miehiä, jotka antavat itseään
pelotella--ja heidän molempien uhkaavasti silmäillessä toisiaan, huusi
hän:

»Boleslav von Schranden, onko minulla oikeus tähän epäluuloon vai eikö
ole?»

Silloin Boleslav painoi katseensa maahan. Hän ei voinut kestää entisen
opettajansa tuomarinkatsetta.

Tämä avasi oven työhuoneeseensa, jossa kirjakaappien ja piippuhyllyjen
välissä riippui seinillä ratsastusmiekkoja ja tuliluikkuja, ja sanoi:

»Lakin tähden, jota kannatte, en voi kieltää teitä astumasta kotiini.
Mutta suoriutukaa lyhimmittäin. Kenellekään von Schrandenille ei ole
sijaa tässä talossa.»

Hän pani ryhmysauvan nurkkaan, kietoi kukitetun aamutakin kuivahkon
vyötärönsä ympäri ja käveli huoneessa edestakaisin.

Boleslav hapuili sanoja. Hän seisoi kuin pahantekijä tämän miehen
edessä, jonka suusta jokainen sana valui hänen ylitsensä kuin pisara
sulatettua metallia. Tosiaan--ei ollut helppoa sälyttää isän
syyllisyyttä omille kunniallisille hartioilleen.

»Arvoisa kirkkoherra», alotti hän sammaltaen, »unhottakaa hetkiseksi,
että kannan Schrandenien nimeä.»

Vanhus naurahti katkerasti itsekseen. »Paljon pyydetty», mutisi hän,
»paljon pyydetty.»

»Älkää nähkö minussa mitään muuta kuin poika, joka tahtoo haudata
isänsä ja jonka kirottu roistoväki tahtoo estää täyttämästä tätä
korkeinta ja pyhintä velvollisuuttaan.»

Vanhus kohotteli ja rypisteli kulmakarvojaan, mutta ei vastannut
mitään.

»Käännyn nyt teidän, kristillisen kirkon papin puoleen ja kysyn
teiltä, tahdotteko sallia sellaista ilkitekoa seurakunnassanne?»

»Minun seurakunnassani ei voi sellaista tapahtua!» pauhasi vanhus.
»Mihin minut on asetettu viemään sieluja Jumalan luo, siellä saa
jokainen kunniallisen hautauksen.»

»Ja kuitenkin uskalletaan--»

»Seis--kenestä on kysymys?»

»Isästäni».

»Vapaaherra Eberhard von Schrandenista?»

»Niin.»

»Se mies oh kuollut seitsemän vuotta sitten.»

»Mutta kirkkoherra!»

»Seitsemän vuotta sitten on hänet erotettu eläväin
yhteydestä.--Seitsemän vuotta on hän jo lahonnut maassa.--Antakaa
minun olla häneen nähden rauhassa.»

»Mutta kirkkoherra, olen ollut teidän oppilaanne... Te olette minulle
ensiksi opettanut Jumalan nimen... Olen teitä aina pitänyt
urhoollisena, kunniallisena miehenä... Kadun nyt uskoani, arvoisa
kirkkoherra... Sillä nämä ovat arkoja, valheellisia verukkeita.»

Vanhus ojensihe täyteen pituuteensa. Hänen leukapielensä tutisivat.
Hänen sieraimensa laajenivat. Kasvot kalpeina ja hehkuvin silmin hän
astui Boleslavin eteen.

»Poikani», sanoi hän, »näytänkö siltä, että tapani on turvautua
valheihin?»

Boleslav näytti uhmaavalta, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta
tunsi hän mielessään heräävän jotakin vanhasta, kauan unhotetusta
oppilaan kunnioituksesta kirkkoherraa kohtaan.

»Poikani» jatkoi vanhus, »minun tarvitsisi sanoa vain sana jättääkseni
sinut tuolla puutarhan aidan takana väijyvän roskajoukon käsiin--mutta
vielä kerran--lakin tähden, jota kannat, tahdon antaa sinulle
anteeksi. Ja mitä sinulle sanoin, sen tahdon näyttää myös todeksi.»

Hän meni eräälle kaapille, jossa olivat pitkässä rivissä seurakunnan
kirkonkirjat--suuret, kuluneet nidokset toinen toisensa vieressä--otti
niistä erään esiin ja avasi sivun, jonka yläreunaan oli kirjotettu
vuosiluku 1807.

»Lue tuosta, poikani!»

Ja Boleslav luki:

»Maaliskuun 5 päivänä kuoli vapaaherra Hans Eberhard von Schranden,
_ex memoria hominum exstinguatur!_»

Tämän jälkeen oli kolme ristiä.

»Tämähän on väärennys!» huusi Boleslav.

»Niin, poikani», vastasi vanhus juhlallisesti. »Se on ilmeinen ja
tahallinen väärennys, törkeä virkavirhe, ja jos tahdot minut saattaa
syytteeseen, erotetaan minut ja heitetään vankeuteen, jossa sitte saan
päättää päiväni. Tee nyt, mitä mielesi haluaa. Kohtaloni on sinun
käsissäsi.»

Kauhun ja kunnioituksen sekainen väristys kulki Boleslavin ruumiin
lävitse. Hän tunsi riittävän hyvin omasta kokemuksestaan hurjan halun
uhrata isänmaanrakkaudelleen vapautensa, onnensa ja elämänsä,
ymmärtääkseen, mikä vanhuksen oli pakottanut tähän mielettömään
tunnustukseen.

»Näillä risteillä», jatkoi kirkkoherra, »olen seitsemän vuotta sitten
haudannut miehen, joka julmuudestaan ja hurjista himoistaan huolimatta
oli siihen asti ollut ystäväni. Ja ken minulle vielä mainitsi hänen
nimensä, hänet ajoin suoraa päätä talostani.--Tuli sitten yö, jolloin
palavan linnan liekit valaisivat nämä seinät päivän kirkkaiksi.
Silloin hyppäsin vuoteestani, heittäysin polvilleni ja rukoilin
Jumalalta anteeksi hänelle, joka sen oli sytyttänyt--sillä sytytetty
se oli, se paloi yhtaikaa jokaisesta neljästä nurkastaan--Tästä
lähtien, ajattelin, on ihmisten muistosta ilkityön tekijän mukana
hävitetty paikkakin, jossa ilkityö tapahtui.--Sen aaveen kanssa, joka
siitä pitäen on kummitellut Schrandenin linnan raunioiden keskellä, ei
minulla ollut enää mitään tekemistä.--Ja nyt tulet sinä, poikani,
yhtäkkiä minulle kertomaan, ettei kummitus ollutkaan kummitus, vaan
elävä olento, joka vasta muutama päivä sitten on jättänyt ajallisen
elämän ja odottaa nyt kristillistä hautaustaan. Mutta minä kieltäydyn
siitä... Ja juuri tämän luettelon perusteella.--En hautaa ketään
kahteen kertaan.--Jos annat minut ilmi, tuomitaan minut--se lankeaa
luonnostaan.--Mutta sinä tiedät, että olen siihen kaikin puolin
valmis. Tee nyt, mitä tahdot--hautaa ruumis--osota vainajalle kaikki
kunnioitus, minkä katsot hänen ansaitsevan, kerää kokoon saattojoukko,
loistavampi kuin kenenkään keisarin--mutta minua älä sekota leikkiin.»

Hän istuutui viheriällä päällystettyyn nojatuoliinsa, nojasi päänsä
ryppyisiin, karvaisiin käsiinsä ja tuijotti avoimeen kirkonkirjaan.

Tältä visapäältä ei ollut mitään toivottavaa. Olisi ollut mieletöntä
antautua siihen harhaluuloon--ja myöskin siihen toiseen harhaluuloon,
että hän sinä ilmoisna ikänä voisi taistelulla tai sovinnolla saada
rakastettunsa omakseen.

Muserrettuna ja maahan tallattuna oli kaikki, mitä hän murjotun
sielunsa kainoissa unelmissa oli jälleen rohjennut rakentaa.

Hän purskahti tuskalliseen nauruun.

»Tämä on siis se armo, se anteeksiantamus, josta te saarnaatte», huusi
hän vihan kyynelet silmissään.

Vanhus nousi verkkaan ja pudotti raskaasti kätensä Boleslavin
olalle.--

»Lakkisi tähden, poikani, tahdon tehdä sinulle tilin tästäkin,
vaikkakin sinun näkemisesi on minulle vastenmielinen. Puolitoista
vuotta takaperin palasi Venäjältä ryysyisiä, kerjääviä
ranskalaislaumoja--kurjina, nälkäisinä, vilunvihoja täytenään.
Schrandenilaiset tarttuivat viikatteihin ja riihivarstoihin lyödäkseen
heidät kuoliaiksi, ja se kentiesi olisi ollut heille oikein, noille
Napoleonin verikoirille. Mutta silloin minä avasin kirkon ovet
seposelälleen, niin että he pääsivät pakoon Jumalan alttarille,
sytytin heille nuotion kivipaateroiden päälle, keitätin heille ruokaa
ja annoin olkia vuoteeksi--sillä vaikkakin he ovat vihollisia, sanoin
schrandenilaisille, on heillä ihmisten kasvot kuten teilläkin ja
kantavat he hartioillaan suurta inhimillisen kurjuuden ristiä, jota
vapahtajammekin on kerran kantanut. Menkää kotiinne ja rukoilkaa
Jumalaa, että hän teitä armahtaisi.--Niin sanoin.--Kuten näet,
poikani, voin olla lempeäkin.----Ja palataksemme hautaukseen--en
kiellä keneltäkään rauhallista leposijaansa. Mikäli minulla on
sananvaltaa, ei ketään kuopata mihin nurkkaan hyvänsä, ei
itsemurhaajaakaan. Jos kellä on ollut pahat päivät eläessään, täytyy
hänen voida olla tyytyväinen edes kuoltuaan, sanon aina. Ja jos joku,
joka on tappanut oman äitinsä, vietäisiin mestauslavalle, menisin minä
hänen haudalleen täydessä virkapuvussani, panisin käteni ristiin hänen
ruumiinsa ylitse ja rukoilisin sotajoukkojen herraa: Anna hänelle
anteeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä teki.--Kaikille muille tahdon
osottaa lempeyttä, mutta isällesi en! Sillä ken on rikkonut
isänmaatansa vastaan, hän on häväissyt kaikki taivaalliset ja
maalliset lait, on häväissyt äitinsä, joka hänet on synnyttänyt, on
saattanut iankaikkisen kirouksen alaiseksi lapset, jotka on siittänyt.
Sellainen on ajettava koko inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle,
sillä hän on kuin spitalitautinen--kuolemaa ja perikatoa tuo hän
tullessaan, mihin ikinä astuneekin. Hän on kuin hullu koira, joka
kuolassaan pirskottaa vesikauhua kaikkiin eläviin olentoihin, mitkä se
kohtaa.--Kuinka suuren, poikani, luulet isäsi rikoksen olevan, ja mitä
kaikkea pahaa luulet hänen tehneen? Niiden sadan tai parin nuorukaisen
tähden, jotka lepäävät tuonne niitylle haudattuina, niiden tähden en
kanna kaunaa häntä kohtaan. He kuitenkin kaikitenkin saattoivat
kuolemaa odottaa. Heidän haudoillaan kasvaa korkea nurmikko ja heidän
isänsä ovat jo aikoja sitten surreet surtavansa--mutta tulepas tänne,
poikani--»

Hän tarttui Boleslavin käteen ja vei hänet ikkunaan. »Katso
tuonne,--mitä näet puutarhan aidan takana? Lauman villipetoja näet,
näet niiden vetelehtivän ympäri ja vaanivan verenhimoisesti kirkuen,
eikö jo pian tule saalis, joka heidän nälkänsä sammuttaisi, ja
kuitenkin ovat he liian arkoja käydäkseen kimppuusi ja sinut
repiäkseen, jos astut heidän joukkoonsa. Ja katso _minua_, poikani!
Jumala on minut tänne asettanut julistamaan hänen rakkauttansa, ja
minä saarnaan vihaa.--Lempeyden sanojen, suloisten kuin hunaja, tulisi
vuotaa huuliltani, mutta niiltä hyppivät ilmoille skorpioonit niin
pian kuin suuni avaan, sillä minustakin on tullut villipeto.--Ja
sellaisia on isäsi tihutyön tähden meistä tullut!--Täältä
Schrandenista et löydä mitään hyvää, sillä isäsi istuttama myrkky
kihisee ja imeytyy polvesta polveen lapsiin ja lastenlapsiin, kunnes
Herra häpeäpaikan ja teidän kirotun nimenne on tyyten hävittänyt
pyhästä maailmastaan--Amen.»

Hän se