The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho #3 in our series by Juhani Aho Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the copyright laws for your country before downloading or redistributing this or any other Project Gutenberg eBook. This header should be the first thing seen when viewing this Project Gutenberg file. Please do not remove it. Do not change or edit the header without written permission. Please read the "legal small print," and other information about the eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file. Included is important information about your specific rights and restrictions in how the file may be used. You can also find out about how to make a donation to Project Gutenberg, and how to get involved. **Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts** **eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971** *****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!***** Title: Muistatko Author: Juhani Aho Release Date: October, 2005 [EBook #9082] [Yes, we are more than one year ahead of schedule] [This file was first posted on September 4, 2003] Edition: 10 Language: Finnish Character set encoding: ASCII *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO *** Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders MUISTATKO--? Kukkia kevaiselta niitylta Juhani Aho Kun hautasi umpeen luotua sen ymparille ryhmittynyt saattovaki kuin yhdesta suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylos korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera, kirveleva tunne, etta nyt olin sinut lopullisesti menettanyt. En ollut menettanyt sinua viela _silloin_, kun olit hengahtanyt viimeisen hengahdyksesi. Pidin sinua silloin viela kadesta ja sina tunnuit olevan ainakin osaksi minun. Eika erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sita umpeen luotaessakaan viela ollut taysin tietoinen. Olithan siina, joskin turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sita hoitaen ja kukittaen, viela kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levatty saman turpeen alla, yhdessa elettya yhdessa haviten. Mutta kun saattovaki sataaanisena veisasi: "Ja ruumis, se maatunut maassa, nyt katoovaisuutensa muuttaa ja taivaassa sielunsa kanssa on alkava eloa uutta, oi onnea, ihanuutta!" niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki, ystavat, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtakkia kuin tempasivat sinut minulta ja veivat miltei mielenosoituksellisesti sinut virtensa savelsiivilla minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan aani oli kuin yhden ainoan aani, joka tulkitsi yhta ainoata jarkahtamatonta, voitonvarmaa uskoa, etta olet noussut sinne ja tulet siella elamaan niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidan uskonsa ei ollut minun, mutta mina tiesin, etta se oli sinunkin. Rintani taytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sina, vaikka olisin tahtonutkin. He ikaankuin jostain voitosta riemuiten veivat sinut minulta sinne, mista en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikaankuin enkelipilvessa olisivat kantaneet sinut nakyvistani hautuumaan koivuholvin lapi ylos kesaiseen sineen ja auringon haikaisevaan autereeseen, ja niinkuin sina vastaansanomatta olisit antanut sen tapahtua, jattaen minut siihen avuttomine epauskoineni, voimattani sinuun enaa koskaan yhtya. Tiesin, etta uskoit elamaan kuoleman jalkeen ja etta oli taivas ja tapaaminen siella. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimainen lapsemme oli kuollut, sanoit, etta elamasi olisi mahdoton elaa, jollet tietaisi tapaavasi jalleen niita, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka tahdoit tietaa kohtaavasi jossain viela kuolemankin jalkeen. En hennonut edes koettaakaan sita tunnelmaa sinulta riistaa, en sinun tahtesi enka itsenikaan tahden, johon se myoskin kohdistui. Mutta sina tiesit, etten mina sittenkaan uskonut niinkuin sina. Kai suritkin sita salaisesti. Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet valillamme olisivat katkenneet eivatka olisi enaa yhteen solmittavissa. Sina olit mennyt ja mina olin jaanyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme elaneet ihanan elaman kaksin, nyt taytyy minun elaa loppuikani taalla yksin. Sina naytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen tyytyvan. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtakkia oli minustakin, kuin olisikin se vain _siita_ riippunut. Niin pian kuin uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elamaan yhdessa siella, niin elamme viela taallakin, joskin lyhyessa, satunnaisessa erossa. Olit vain mennyt hiukan edeltapain auringon maahan, mina taalla vain jarjestaen jotain ja sitten seuraten. Olisin tahtonut, kiihkeasti tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka tunteeni koettikin minua taivutella, jarjellani en voinut mitenkaan. En voinut muuta kuin itseani saalien valittaa: miksi on minulta otettu lapsuuteni usko? Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iaksi mennyt sen toiselle puolelle. Uskaltaisinko minakin, sittenkin, pyrkia sen yli? Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epauskoani? Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kavi miten kavi--mita mina taallakaan ilman sinua? Vaivoin jaksoimme yhdessakaan elaa nama viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme, kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elamista yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyytta, oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mita mina taalla enaa teen? On mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa tyohon, valittaa en voi ... lahdenko pois? Mutta jos en paasekaan yli? Jos joudun iaksi harhailemaan erossa sinusta. Sina siella, mina missa, ikuisessa erossa? En voi lahtea sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sita ainakaan itse tahdo jouduttaa. Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missa olit, elitpa tai olit kuollut, erottipa meidat millainen kuilu tahansa, mina _tahdon_ olla yhteydessa kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani hautuumaalta kotiin pain ja taistellessani hukkumistani vastaan, sita kiihkeammin mina turvaan tahan oljenkorteen: siihen, etta sittenkin taytyy. Miten? Sita en tieda enka kasita enka valitakaan tietaa. Mutta kuilun poikki mina olen kulkeva. Hoen sita itselleni kuin hourailija. Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin rauhallinen ja tyyni ja valinpitamaton, kuin ei taalla olisi mitaan muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nahneet, puut ja ikkunat ja paadyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivat ja surivat ja iloitsivat yhdessa kanssamme? Nyt niista on kadonnut myotatunnon ja osanoton henki. En sita niista loyda nyt niinkuin joka kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sita eniten kaikesta tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edesta. Pianpa ehtivat. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siita, etta olit ainakin _ollut_ taalla, ollut siina viimeisen kerran ja siita lahtenyt. Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia toita: onko alotettava jo heinanteko vaiko mentava ruismaata muokkaamaan? Vaki on sekin, niinkuin ei mitaan olisi tapahtunut eika muuttunut. Minun taytyy antaa joitakin maarayksia ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan: Tahan taloon en voi jaada. Kokonainen elaman malja yhteisia iloja on suistunut suulleen eika niita ole enaa, suruja ja karsimyksia en voi kenenkaan kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle. Jarvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin johonkin, johon jain. Olen nukkunut yon ja paivan, ensi kerran viikkojen valvomisen jalkeen. Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vahitellen taas tunnen omakseni. On kai juhannusilta, koska kaikki vaki on poissa, jarven rannoilla hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinakin olet poissa, mutta kai tulet pian. Silta varalta, etta mina tulisin ennen, nayt--hyva haltija--panneen esille illallisen ja peittaneen ruuat liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet. Tiedan jo, etta olet tullut pois sielta, minne sinut veivat. Olen tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietavat jo tulostasi. Henkesi varahtelee joka lehvassa. Oli hyva, etta korjasivat pois hautauskuuset. Jaan tanne enka koskaan lahde. Nyt ei mikaan paina, nyt kaikki tukee ja nostaa. Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvansa ja mista hyvansa! Tiedatko, elamani on loytanyt itselleen uuden lahteen! Muistatko, kuinka me kerran, sina hirmuisena kesana, kun petyimme kaikesta--omistamme, tasta kansasta, sen punaisista niinkuin sen valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun tyomme tulokset nayttivat luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva poly leijaili kaiken ylla--kuinka me, kun elaman surkeudella ei nayttanyt olevan mittaa eika maaraa, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elamassa lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisilla tappotanterilla, vaan sitten myos niinkuin siella kuoleutuu ja kuivaa karuksi, ohdakkeiseksi eramaaksi, jonka hedelmoitymisesta ei ole toivoakaan. Ei kosteikkoa silmankantamissa, ei taivaalla nakyvissa ainoatakaan pilvea, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidan tiedossamme eika saavutettavissamme. Miksi epailys, uupumus on ainoa, joka jaa? Miksi henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessa ruumiin kanssa? Onko senkin saatava kasvuvoimansa aineesta? Eiko sekaan kesta ajan vaihteita? Jos henki on vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessaan ruumiin sortumisesta huolimatta? Eika vain meidan, vaan koko maailman henki? Eiko olekaan sen sisaltoa ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin hoyry kattilassaan, sahko patteriinsa sidottuna? Nama olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sina koetit sanoa vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja aatteet imevat voimaa itsestaan, siita, mita ovat olleet ja mita ovat saaneet aikaan. Vaikkei niilla enaa nayttaisi olevankaan nykyisyytta, eika olevan tulevaisuudesta tietoa, on niilla ollut entisyys, joka ei voi havita, koska ei mikaan havia. Koska ei havia meren vaahtokaan, vaan muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa se, joka haihtui, vaan vetta, joka iat kaiket elaa, liikkuu ja laikkyy." Jotain semmoista puhuit silloin, kun viela voit. Et kauankaan senjalkeen enaa voinut. En ymmartanyt sinua silloin, et saanut minua silloin siivilleni. Kai elamanlahde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin katkettyna, mutta minulla ei silloin ollut sita kaivonkatsojatietajan taikasauvaa, jonka avulla olisin sen loytanyt, ei sita tuoretta oksaa, joka olisi taipunut sinnepain, missa kaivo oli katkettyna. Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tahan asti tietamatonta, minulle katkossa ollutta elamanlahdetta kohti. Kayskelin taalla kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu liikahda, ei oksa, ei puu, eika valvo muu kuin valoisa, viilea kesainen yo, ja jossa sina nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtakkia levahtaa eteeni kuin valoisalle vaatteelle hailahteleva sarja eletyn elamani kuvia joista en tieda, mista ne saavat valonsa, mutta joissa naen liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enka ainoatakaan onnetonta. Vaelsin eilen pimeassa, haparoiden eteenpain, kopeloiden kasin ja jaloin, kiukutellen elaman kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. Niinkuin kerran vuoristossa, missa pimea yllatti, sakenemistaan saeten. Ja yhtakkia alkaa siella koko taivas salamoida, mutta ei jyrista, valot syttyvat ja sammuvat ja syttyvat uudelleen ja alinomaa, valahdellen vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisilta jaatikoilta ja lumihuipulta toiselle ja sielta alas, niin etta kuljettavani polku yli kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja turvallisena kuin paivalla.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat elamyksemme, suuret ja pienet, elamamme huiput, olen nahnyt ja naen ne ylosnousseina, uskosi herattamina kuolleista. Ne ovat siina ja tuolla ja kaikkialla ymparillani. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, tama lumottu puutarha heraa ja sina nouset puutarhan pihlajan alta ja tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siita ensi kerran ojensit minulle katesi ja kun mina ujona ja mykkana en saanut sanaakaan sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sina kasvojesi ilmeella itse sanoit itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitaan ole havitetty, eramaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tama talommekin, josta en ikina lahde--sanoinhan jo: mina jaan tanne enka koskaan lahde. Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myoskin muu maailma ehka niita tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessa ja epatoivossa eivatka tieda, missa on _heidan_ elamansa lahde ja miten se on loydettavissa. Niita nousee minulle joka askeleella kuin kukkia kevaisella niitylla. Niita on yhta paljon elamani varjoisilla alangoilla kuin sen paivaisilla rinteillakin. Onko niita todella voinut olla siella niin paljon? Musta, kylma maa peittyy kokonaan niiden alle, naen ne kunkin erikseen, voin laskea ja luetella ne, etaampaa naen niita loppumattomasti toisen toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi. Saan niita, milloin tahdon, sylini taydet, sirotan ne kaikkialle kaduille, havitetyille paikoille, levitan ne kuin purppuravaatteen kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjalaisten, meidan kaikkien, joilla ei nayttanyt enaa olevan mitaan onnea, ei ainakaan omaamme. On, on, vaikka emme sita tieda emmeka ymmarra. Mina vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhja tuohinen kadessa laahusti kotiinsa pain marjasta, missa ei koko paivana ollut mitaan loytanyt, ja yhtakkia yllattaa mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla, tuolla niita punoittaa suuria, mehevia, kuinka paljon tahansa, enemman kuin mihin astia riittaa ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen tulisi ja veisi, minka mina olen loytanyt--ei, tulkoot kaikki, koko maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitaan, silla minulla on nyt yllin kyllin onnea loppuiakseni, kun ammennan uudelleen entisen elamani onnet. Tunnen yhtakkia voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja voihkaa ja karsii ja nayttaa kuolleen valkoisen vaipan alle, paasee rauhaan, iloitsee eika nayta muistavan muuta. Ei kesainen tyyni lampi lipattavine laineineen muista talvellista jaapeittoaan, ei lehto hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtia, ei tyven meri myrskya, ei kukkaniitty kuloa. Miksi mina sitten murheitani ja karsimyksiani! Silla ethan olekaan kuollut. Jos olit, heratin sinut henkiin. Houkuttelin sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistasi. Sina luot itsellesi ja minulle ja meille taivaan taalla, heraat hengettarena, joka kay talosta taloon, majasta majaan niita kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin niille, jotka eivat jaksa uskoa elamaan kuoleman jalkeen, mutta eivat myoskaan kuolemaan elaman jalkeen, vaan tahtovat elaa uudelleen sen, mika tassa elamassa oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elama. Ajattele, etta onnettomuutta ei ole, kun sita ei anna olla. "Onhan sita tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita, ja eramaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myos hongikon humisevaan holviin ja tahtaa kauas taivaanrantaan pain, mista kosteikon palmu viittoo tieta. Elkaa valittako siita surkeudesta, minka naette, niin ette nae. Kieltakaa tosiasiat, niin niita teille ei ole. Opetelkaa hymyilemaan, silloin kun teilla on suurin suru. Kaykaa onneen niinkuin kukka aurinkoon pain silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmallakin saalla, yollakin, napaseutujenkin yossa. Kaantykaa siihen pain niinkuin islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkaa odottaen, etta ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kaantyneina itaan imeaksenne siita itseenne heti ensimaisen onnen auringon sateen. Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkaa muistako suota, johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja paasitte sen reunaan ja riensitte ylos vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan meilla juuri niin! Mina tahtoisin antaa kaikille taman elamanviisauden ohjeen. Muistatko, mita me lastemme haudalta palattuamme paatimme? Sina sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sita ei olisi ollutkaan. Tasotamme sen, kylvamme siihen kukkia. Emme pane hautaristia, vaan vihrean puun, jossa ei ole syntyma- eika kuolinvuosia, ja joka vain vihertaa ja tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidan, niinkuin se on ollut ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten jarjestanyt. Jos kaikki vaaryys ja kauheus, mita maailmassa yleensa on tapahtunut, alati elaisi muistossa ja mielissa, taytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta itsensa sovitukseksi. Ei mitaan sovitusta, ei mitaan uhria--ei mitaan anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sina teit niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi katkenyt itseensa kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensa myrtymykseen, omien veriensa myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tama, sina aioit elaa sen mukaan. En tieda, mista olit sen saanut--ehka oli se verissasi perintona joltain esi-isalta tai esi-aidilta, paljon karsineilta ja paljon kestaneita, jotka eivat koskaan nostaneet kattaan kohtaloaan kirotakseen, vaan tyytyivat siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen taytymys ja tyytymys, jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestaneet vanhojenkin isojen vihojen kauhut: meidan on kestettava naiden uutten, sina sanoit, ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri, sina olit heista tulos. Meidan vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehan mekaan omalla tavallamme muuta kuin uskoneet. Tunnen, etta minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen aiheet kokoontuvat kaikkialta, missa ne ovat hajallaan kuin Lemminkaisen ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lahetti mehilaisen taivaasta noutamaan niille hengen. Silla sinahan menit sinne vain tullaksesi ja tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu tuhkaan ja sakkeihin niinkuin Job, en kiita siita Herraa, niinkuin han teki, vaan vaadin ja otan hanelta takaisin, mita olen menettanyt. Liitan pala palalta yhteen sarkyneen elaman sirpaleet ja nostan ne jalustalle. Kuljen kuin uuden elaman luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani. Rakennan, mita minulta polttivat, sovitan silla, mita rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enaa jaksa enka tarvitse surra omaa kohtaloani, en isanmaan enka muun maailman. Pakenen tata inhaa ikaa siihen ihanaan aikaan, kun tata ei viela ollut. En tieda, mihin joudun, mutta yhden tiedan--: kuinka. Lahden muistojen taipalelle, lahdemme yhdessa; ensin yksin, sitten sinun kanssasi! Muistatko--ethan voi, silla eihan sinua silloin viela ollut, ei ainakaan minulle. Mutta etkohan kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana elamani aikaisimmassakin onnessa. Se oli, niinkuin sanottu, kevainen metsaniitty, nuokkuen kukkia niin, etta mika siina lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden kivia ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivat niihin. Sanoit usein, etta lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtamittaista onnea. Ehka sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta molempain kuitenkin kukkia. Ja mikset olisi voinut jo silloin olla taalla, missa minakin! Ainakin nyt minulla on se tunne, etta jos joku silloin olisi sanonut minulle, etta sinulla on ystava, joka jostain sinua katsoo, vaikket hanta naekaan, olisin uskonut sen heti, empimatta. Jos minulle olisi sanottu, ettei han tosin viela ole syntynytkaan, mutta etta han syntymattomana jo pyrahtelee kuin pikku lintuna taman talon ymparilla, niin olisin uskonut senkin. Etta vaikkemme heita naekaan, he kylla nakevat meidat. Minulle sanottiinkin joskus, etta lapset, jotka eivat viela ole syntyneet, liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka minakin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eika minun nytkaan ole erikoisemman vaikea uskoa, etta toisilleen maaratyt henkina seurustelevat toistensa kanssa jo ennen henkiloitymistaan. Se on niin kaunista ja nayttaa selittavan niin paljon siita, mika on salaperaista ja muuten kasittamatonta. Ja olisiko se sen ihmeellisempaa kuin kaikki se, mika on satunnaista? Olisiko ollut vain pelkka sattuman oikku, etta me tapasimme toisemme, ja kaikki, mita siita seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkaan edelta maaratty? Varmaan sina olit joku niista valkorinta-paaskysista, jotka muistan, ennenkuin mitaan muuta muistan, istumassa ja sirittamassa aitan harjalla tai viilettelemassa ilmassa, kun minut on kannettu paivapaisteeseen pihalle. Kukuit ehka kakosena, jonka kuulin, mutta jota en koskaan nahnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan ikkunaan ja jonka luulin pyrkivan sisaan ja joka kerran tulikin avatusta ikkunasta eika mitenkaan tahtonut lahtea ulos. Olithan tietysti taalla, kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua viela olisi ollutkaan, koskapa olet nytkin, kun sinua ei enaa ole, enemman kuin oli silloinkaan. Kun olet taalla se ilma, jota nyt hengitan, mikset olisi ollut sita jo silloin? Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella muistojani niilta ajoilta? Eivat ne tuomatta tule. Joku niita sielta kukkasniitylta poimituttaa ja tanne kannattaa. Ne tulevat sielta kuin ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisan oven takana, juhlapukuisina, valmiina hanta laululla herattamaan hanen syntymapaivanaan, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa niita minulle. Niita ojennetaan minulle pitkin paivaa kaikkialla, missa vain liikun. En tieda, mitka niista ennen toisia ottaisin vastaan, ne ovat minusta yhta kauniita kaikki. Kun tulen tanne tyohuoneeseeni, joka oli myoskin isani tyohuone, on niita poyta ja ikkunat ja uuninreunat kukkuranaan. Ei riita maljakoita mihin niita panna. Sinako panet heidat tuomaan niita tanne, tahan huoneeseen, joka on niin taynna sinua, ensin aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni toteutumista? Taalla sinua ikavoin, tanne sinua odotin, tietamatta silloin viela sinusta mitaan. Tama oli haahuoneemme, tama tyohuoneeni, tanne sina tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista kasivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet askeleet eteisessa ja kaden haparoivan lukkoa. Mina jarjestelin joitakin talous- ja tilikirjojani, sina kudoit jotain lamminta ja pienokaiset kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin pitkin. Varhaisimpia muistojani on, etta minakin aikoinani kisasin siina samassa vuoteessa. Taalla me lopuksi yhdessa itkimme poikiamme, kun heidat meilta vietiin--mutta ei _siita_ nyt sanaakaan, silla tama ei ole siita. Ikkunastahan nakyvat koivukaytava ja vainiot ja kirkko ja silta ja virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsaiset vaarat: yhteisen onnemme elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys. Enhan tieda, oliko lapsuuteni juuri se, milta se minusta _nyt_ nayttaa. En tieda tarkoin, mika on unta ja mika totta siina, mita siita muistan. Seison sen talla puolella niinkuin usmaverhon edessa. Toiset elamykset sen takaa nakyvat vain himmeina ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat taydessa valossa. Se verho on niinkuin utuseina, jota varhaisen sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittama hiljainen tuulenhenki ajaa rannan puihin sita niissa liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien. Milloin nakyy ja milloin taas katoo palanen metsaista nienta, rantaa, saari, joku lato luhdalla haikaisevassa, taydessa valossa. Valiin on peitossa kaikki, kaikki, mika on maassa, mutta taivas on koko ajan sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien aania ja soutavien aironliiketta, kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei nay paljoa kerrallaan, mutta se, mika nakyy, nakyy voimakkaana ja valoisana. Silla valoisa aamu, sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elamyksineen. En saa sielta nyt pakottamallakaan esiin muuta, kuin mika on mieluista muistella. Miksi muistuu vain se? Siksiko, etta onnen kasvuvoima kevaisessa rehevyydessaan on niin suuri, etta se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot? Lapsuus on lyhyita ja nopeita elamyksia, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eika yhtenainen, mutta ei siina myoskaan ole mitaan puolihamyista eika himmeaa. Mutta heleimmillaankin se on salaperainen ja selittamaton. Se oli minulle taynna nakyja ja pikku ihmeita, joita en kuitenkaan semmoisina pitanyt, vaan jotka olivat kaikki ymmarrettavia-- ehka siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmartamiseen. Ei mikaan olisi voinut hammastyttaa. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitaan. Jos kuu ja tahdet olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin pareen hehkuva hiili sita pimeassa pirtissa kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut kasiani jumalalle, jonka pisti paahan nain huvittaa lapsiaan. Lapsi on elamansa loitsija, oman itsensa taikuri, pikku Prospero, jolla aina on saapuvilla ja kaskettavanaan mielikuvituksensa Ariel. Han taittaa lepanlatvoja siivikseen, liehuttaa niita ja on lintu ja lentaa. Han tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkaan ja ajaa. Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehma, hirnahtaa ja on samassa varsa, ynahtaa ja on vasikka. Ei ole mitaan eroa lapsen unella ja todella, han valvoo ja nukkuu tietamatta, mika on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin joku senaikuinen tallainen _yksityinen_ yo: nukun pitkat ajat niin sikeasti, ettei siita ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen sisasta haamoitella suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nahtyja: uskaltaa hypata katon harjalta, kun jo tietaa, ettei loukkaa jalkaansa; osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selassa. On joskus pieni painajaishata, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Heraa ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat pienet kultapoytansa ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, heraa pahimmoilleen. Se on suru, ei sentaan suurimpia, silla toivoo, yha unessa, etta toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siella, pida huoli, etta lapset eivat heraa, ennenkuin saavat syodyksi luumunsa kerman kera. * * * * * Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei viela ole tarvis. Olen puolihereilla, mutta tahdon sailyttaa unen silmissani enka avaa niita. Kuuluu hiljaista liiketta ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapaista ja asettaa paani tyynylle ja vetaa peitetta jalkojeni paalle. Aiti se on, tunnen hanen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken paasta silmiani. Takassa leimuaa aamuvalkea ja aiti istuu sen aaressa ja parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reika. Heti kun nousen, menen makeen. Mutta nyt ei ole viela aika nousta, silla ikkuna on musta. Aiti sanoo: "Tuti viela." Nukun taas ja kun heraan, on iso paiva ja ikkunasta nakyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinalla vastapaata vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitka kaitainen varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niita kaksi, toinen toisaalta niinkuin kaksi ihmista vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen ja seisovat siina keskella seinaa; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En tieda, mita ne ovat, enka kysy. Tuolilla vuoteen vieressa on uusi kelkka ja ne minun kintaani. Mina pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mita sina paivana sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yo ja semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni. On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen paasisin heti kosketukseen myoskin kaiken sen onnen kanssa, mita minulla on elamassani yleensa ollut sinun kanssasi. Niinkuin siella olisi pohjallinen koko elamani langan kultaisen keran. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltaa, sanovat, eika kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikaan ollut valekultaa. Lapselle kaikki kiiltaa ja lapselle kaikki on kultaa, kuvittelunsa kultaa. Ja eiko elama yleensa ole kuvitellen elettya, silloin kun se on kauneimmin eletty, sita kauniimmin kuta kuvitellummin? Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myos taivas. Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siina ei alussa ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessa, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja toinen metsanrantaan ulkoverajalle ja siita suureen ulkometsaan. Kaikki, mika tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa maailmassa. Yhteytta sen kanssa yllapiti vain se, mika sielta nakyi ja mita sielta kuului. Jotka ajoivat maantiella tai soutivat jarvella, eivat olleet meidan maailmasta, vaan siita toisesta. Ne olivat vieraita ja mina niita vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen harka puski verajaa, mutta ei paassyt. Se mylvi kerran koko kesaisen yon ja ammui vimmatusti, mutta minua ei pelottanut vuoteessa isan selan takana. Toisen kerran kavi ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isan korkean otsan hanen istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isa on totinen ja pelkaa, koska se on Jumalan voima, joka kay, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla jyrahdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Mina en pelkaa, koska se on aidan takana ja mina olen isan selan takana. Ei meidan maailma lopu, vaikka muu maailma siella loppuisikin. Tama kotoisen turvallisuuden tunne on elamani ensimaisia onnen tunteita. Minulla ei ole mitaan tarvetta pyrkia pois pihamaan puitteista. Kun ensi kerran joudun maantielle ja kuulen karryjen rytinaa, juoksen taytta karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Naen kylla kaukaa kirkontornin ja pappilan keltaisen paadyn ja suuret ikkunat ja valkoiset ikkunalaudat, kuulen saannollisesti soitettavan siella ruokakelloa, jonka mukaan meillakin tulevat toista, kiipeanpa aidallekin nahdakseni seipaasta pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekaan mieleni. Naen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran rinteelta hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen jarven. Se on vielakin suuremman ja komeamman nakoinen. Silla on ruskea katto ja vihreat seinat, mutta ikkunoita ei nay. Mina tiedan, etta se on metsankuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat, etta se on vain vanha aho, jonka jyrkka rinne nayttaa seinalta ja rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken siksi, miksi mieleni tekee. Minulle on ja elaa ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen esine elaa, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vahan paksumpi vongahtaa, kun niita huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Mina_ saan niista ne aanet. Mina annan niiden haastaa niin kauan, etten enaa jaksa. Keppihan kalahtaa, kun lyon silla toista keppia, toinen keppi toisin kuin toinen. Keppi suuttuu ja lyo minua peukaloon. Minakin suutun ja lyon takaisin _pahaa_ keppia. Tynnorista vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin jos siihen kuiskaan. Metsa huutaa: "Hoh!", kun mina huudan: "Hoh!"-- "Hih!", kun mina huudan: "Hih!". Oli siita niin hauska, olin siita niin onnellinen, etta sita muistaessani yha vielakin on siita hauska ja olen siita onnellinen. Ei mikaan ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikaan ole minulle niinkuin muille. Mina aavistelen aikaihmisten puheista, etta heilla on toisin kuin minulla, etteivat nae sita mita mina. He valista hymahtavat minulle, vaikken ymmarra miksi. Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu niskassa ja pitka nokka. Se lentaa pitkissa ponnahduksissa, siivet kauan supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se nakyy. Se lentaa aitan seinaan, pysyy siina ja takoo sita niinkuin paastakseen seinasta sisaan. Aitan seinasta se menee tallin seinaan, siita lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sita. Sitten se lentaa virran yli ja huutaa mennessaan, ja sen huuto kuuluu viela kauan. Se tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin mina. Mina kuvittelen, etta se tullessaan ja mennessaan viheltelee vain minulle. Kerran kaki tulee kukkumaan ihan pihakoivuun eika silloinkaan ole muita kuin mina. Mina naen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrsto liikahtelee joka kerta, kun se kukahtaa. Sanovat tietavan kuolemaa, kun kaki tulee pihaan kukkumaan. Minulle on kuolema sita, etta lapsi paasee taivaaseen. Minun oli mieluista ajatella, etta se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen jalkeen syntyi minulle pikku sisar. Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstoaan, kun pysahtyy kivelle? En vasy sita katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrston kattopareesta, hyppelen kivelta kivelle ja nostan ja lasken. Miksi leppalintu, jolla on pesa liiterin nurkkalaudan alla, valista piipittaa, niinkuin silla olisi hata? Se kuin itkee jotain. Mita se itkee? Miksi tulee sade yolla, kun se illalla itkee? Eraana kevaana ennen jaiden lahtoa laskee parvi suunnattoman suuria valkoisia pitkakaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siina edestakaisin ja sukeltavat paansa ja kaulansa veteen. Mina katselen niita tasta isan kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yska enka saa menna ulos. Yhtakkia ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lahtevat lentamaan pohjoista kohti yli harmaan lumettoman jaan. Sen ajan muistoja ovat kevatillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin etta metsat ja niityt ja rannat helisevat, ja kuuluu myos puron kohina niittylahden pohjasta. Nain yhden niita latakon reunalla navetan takana. Silla oli suuret ulkonevat silmat kuin nalkaisilla sairailla kerjalaislapsilla. Silla oli suuri vatsa ja hintelot saaret. Mina kaannan sen kepilla selalleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on paha olla. Tunnen ehka ensi kerran elamassani tunnonvaivoja. Siihen aikaan oli jonakin vuonna nalkavuosi. Naen suuren muuripadan aamusta iltaan asti kiehumassa keittion hellalla. Siina on jonkinlaista ruskeaa vellia, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita paivat paastaan kay ulos ja sisaan. Keittion poydalla on rivinaan puukuppeja, joiden aareen pyytajia istuu toinen toisensa jalkeen. Syoneet sijoitetaan rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemasta, odottavat hanta uudet saatettavat. Katselen heidan tuloaan ja menoaan ruokasalin ikkunasta. Pujahdan valista keittioonkin. Kerran seisoo sen oven suussa vaimo, sylissaan iso tytto, jota pidellessa laihan kantajan selka on surkeasti kenossa ja vinossa. Han ei voi laskea lastaan maahan, silla sen, nalkaisen ja sairaan, jalat eivat kannata hanta. Tytto tuijottaa suurilla tylsilla silmillaan eteensa. Seison hellan kulmassa hellanraudassa kiikkuen. Aiti tulee sisaan ruokahuoneesta sylissaan sisareni, jolla on kadessaan vasta saamansa voileipa. Vesi kihoo minunkin kielelleni, silla minullakin on nalka, aina nalka, vaikka kai saan syoda jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa aitinsa sylissa istuva tytto ei puhu mitaan, mutta hanen silmansa alkavat elaa ja palaa. Naen vielakin sen ilmeen. Sisareni aikoo vieda voileivan suuhunsa. Silloin aiti kuiskaa jotain hanen korvaansa. Sisareni ojentaa katensa ovea kohti, aitini astuu askeleen ovemma ja kerjalaisvaimo askeleen peremma. Kun hanen tyttonsa nakee, etta hanelle ojennetaan voileipaa, syoksahtaa han eturuumiillaan niin pitkalle kuin paasee ja on vahalla kaataa aitinsa tempauksellaan, tarttuu molemmin kasin voileipaan ja avaa suunsa selalleen kuin linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipa kielen yli kurkkuun, saaden aikaan raivoisan lakahtymiskohtauksen, joka paattyy surkeaan rykimiseen.... Mutta eihan minun pitanyt naista tammoisista--miten lienevat johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi aitini kuvaan? Seison kerran kesalla laiturilla, jonka alla ja ymparilla jo silloin oli se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen menna, kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvasta nousten parvi suuria kaloja, joilla on punaiset evat. Ne ovat niin kesyja, etta uivat ihan rannalle pulikoimaan. Niiden selat nousevat vedesta ja nayttaa kuin ne pyrkisivat maihin. Ne ovat ehka niita Nakin ottamia lapsia. Olen kuullut, etta Nakki ottaa lapsia, jos lapset menevat luvatta yksin rantaan ja vie ne linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtakkia ne suikaisevat jyrkkayksen taa ja ovat kadonneet. Jos ne menivat viemaan sanaa isalleen? Mina juoksen kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on ihminen, mutta kun tulee jarven rannalle, ei lahde kiertamaan, vaan kulkee pohjaa myoten ja nousee toisella rannalla maihin. Silla on rapylat sormien ja varpaiden valissa. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut Nakin kultalinnassa ja nahnyt siella kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa sen selassa, kun on kiire. Mina olen ja elan Kihovauhkosena pitkat paivat, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylos. * * * * * Seison yksin tormalla, avopain ja paljain jaloin, ja katselen alas rantaan. On kielletty menemasta yksin, mutta minun tekisi taas kovin mieleni sinne, heittamaan voileipia ja munalukkoja. Torman alla on sauna ja sita vastapaata korkea, tiuha pisteaita, josta ei paase yli eika lapi. Saunan edessa on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea elukka, melkein niin iso kuin meidan vasikka. Mutta ei se ole se, koska se juuri asken oli niityssa. Eika silla ole hantaakaan. Se kulkee tominan kuulumatta hiljaa hypahdellen aitaan asti ja haviaa siihen. Yli sen se ei voinut menna eika myoskaan lapi, se vain havisi siihen. Ehka se sittenkin oli vain vasikka. Seison siina ja mietin sita. Narhi raakaisee aidan takana. Nyt se mahtoi nahda sen. Se raakaisee aina silloin, kun nakee jonkun.... Menisinko kertomaan, etta meidan saunasta tuli vieras hannaton vasikka ja meni aitaan ja havisi siihen? Ne eivat ehka uskoisi. Mutta kuta enemman luulen muiden epailevan, sita varmempi olen itse. Kenenkahan lienee ollut vasikka ja mitahan silla mahtoi olla tekemista meidan saunassa? Ja kuinka se paasi aidan lapi? Olipahan kenen tahansa, se paasi vain. Se olisi paassyt, vaikka olisi ollut aikalehma. Mina tiedan nyt jotain, jota muut eivat tieda ja pidan sen omana tietonani. Se on ensimmainen suuri salaisuuteni, jonka olen sailyttanyt tahan paivaan asti.... En menekaan silla kertaa rantaan, vaikka piiat menevat ja minakin voisin menna. Miksi? En tieda. Menen mieluummin yksin leikkimaan hiekkalaatikkoon isan kamarin ikkunan alle. * * * * * Hiekkalaatikossa, auringossa, lampiman seinan kupeessa--kaivamassa, peittamassa, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja, koko ajan hyrailemassa omatekoista savelta ... toverina pikkusisar, joka ei viela osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten sattuu; jattaa sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsa ja alkaa itkea ... mina siivoan hanen nenaansa, pikkuraukan, sitten aiti tulee ja ottaa hanet.... Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sina puristit liikutuksesta ja onnesta kattani ja suutelit minua poskeen? Sina elat taalla, sina elat ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja toisen. Mutta missas nyt olinkaan? On ilta, meidat lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesaan, niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Han on pannut meidat peitteen alle ja vetanyt sen reunoistaan kiinteaksi kahden puolen. Me seuraamme aina aidin kaikkia iltatoimia hanen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun han on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa aareen tai laskeutunut levolle ja kaskenyt meidan painamaan silmamme kiinni, me teemme niin ja antaumme unen valtaan. Nyt han aikoo viela viimeksi laskea uutimen alas, ettei aamuaurinko noustessaan pistaisi silmaan.... Silloin han pysahtyy ja jaa katsomaan ulos. Sitten han katsoo meihin ja hymyilee, laskee viela vahan uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti. --"Aiti, mita siella on?"--"Ei ole mitaan, painakaa vain silmanne kiinni." Mutta siella on jotain, koska han yha katsoo sinne ja hymyilee meille.-- "Aiti, sano, mita siella on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa hyvin hiljaa." Meita pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En ensin nae muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja pinattilavan ja ruoholyokkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidan lasten hernepenkit ja aidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin paassa", kuiskaa aiti.--"Ai!"-- "Pitaa olla hiljaa, ettei se pelasty." Siina on minun nimikkopenkkini paassa pieni koyryselka ruskea elukka, joka napertelee pienella, hyvin nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeita, maistaen yhta, maistaen toista. Sitten sen selka oikiaa, ja takajalat venyvat hirvean pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syo taas ja kuukkii reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Aiti, onko se kissa?" kysyy pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei nae meita. Mina tahtoisin hetipaikalla saada sen omakseni, mina naen sen jo omanani, mina saan leikkia sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, mina otan sen syliini ja syotan sita omasta hernepenkistani. Aion juuri pyytaa aidilta, etta saisin menna ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se siella kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkat korvat pystyssa ja etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meilta paasee hilliton nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkan laukan poikki porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli karviaismarjapensaiden torman alle saunaan pain. Silla ei ollut hantaa kuin pieni topohanta. Aiti vetaa uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja kaskee painamaan silmat kiinni. Mina painan ne kiinni siksi aikaa, kun aiti on huoneessa, mutta kun han on mennyt, mina valvon kauan ja mietin. Minun hannaton vasikkani taisi ollakin tama pupu. * * * * * Seuraavana paivana mina odotan sita saunapolun paassa. Se ei tule. Illalla, kun aiti laskee uudinta, odotan, etta han taas kutsuu katsomaan. Han ramayttaa uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meita heti sulkemaan silmamme. Hiivin vuoteesta, kiipean sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole siella. Aiti vain kuukkii porkkanapenkissa ja kitkee. Miksi aiti menikaan sinne, tulisi pois pian ja panisi hankin nukkumaan, johan kaikki muutkin ihmiset nukkuvat! Vihdoin aiti tuleekin ja nukkuu heti. Mina nousen viela kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siella nytkaan. Ei se mahda tulla enaa milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikavaa. Onko se pelastynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla siina ja hatistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syoda minun hernepenkistani kuinka paljon tahansa. * * * * * Huomenna heti herattyani pyydan paasta etsimaan pupua aidan takaa. Pienet veljet ja sisaret pyytavat paasta mukaan. Aiti antaa luvan, mutta tulee itse aidan taa pitamaan silmalla. Mina alan kutsua pupua kuin kissaa ja kaikki muut tekevat samoin. Mutta kuinka sita puputankin, se ei tule. Aiti sanoo, etta pitaa liikkua aivan hiljaa ja etsia nareiden juurilta. Jos joku nakee sen, ei saa kirkaista, vaan pitaa pysahtya ja peraytya ja tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme, hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan. Luulemme nakevamme vaha valia pupun, mutta se ei olekaan se, se on milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikaan. Silloin aiti sanoo, etta joku rupeisi pupuksi ja toiset sita etsimaan. Pikku sisko saa ruveta. Me vahan loittonemme ja han saa sillaikaa menna piiloon.--"Nyt saa tulla", huutaa aiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa aiti. Pikku sisar on vahan aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua taytta kurkkua. Se oli kyyristynyt ihan muurahaispesan viereen. Se ei sano, mika sita vaivaa, vaan huutaa aitia. Mina retuutan sen aidin luo ja aiti nostaa sen aidalle ja alkaa tarkastaa. Silla on muurahaisia koltin alla. Se herkeaa parkumasta vasta, kun aiti sita suutelee ja taputtelee sita purtua paikkaa.... * * * * * Toisena paivana menen yksin leikkimaan pupua ja rupean itse itselleni pupuksi. Piiloudun nareen juureen ja kuukin siita toisen nareen juureen. Narhi nakee minut ja raakaisee, toinen narhi vastaa. Ne seuraavat minua puusta puuhun aitaan asti. Kiipean piha-aituuseen, hiivin saunan taitse ja tormaa ylos puutarhaan. Syon, veputtelen siella herneenpalkoja. Aiti tulee.--"Saahan pupu syoda aidinkin penkista?"--"Syokoon nyt sitten." Mina panen toiset rummuttamaan ikkunaan, etta pelastyisin. Ne tekevat niin ja mina loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja portlaakkapenkkien yli. Aiti vaatii, etta minun taytyy pysya kaytavilla. --"Mutta eihan oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa eraana paivana ruudun rikki. Se ei saa siita vitsaa, kun on niin pieni; mutta pupusilla olo paattyy siihen. * * * * * On ikava, ei tieda, mihin ryhtya, tuulee kylmasti ja on kylma, vaikka aurinko paistaakin, ei mikaan maita, voileipa putoo monta kertaa alaspain hiekkaan--en ymmarra, miksi sen aina pitaa pudota alaspain--ei ole toveria, ei tee mieli leikkia yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa keppihevosenkaan selassa. Enka keksi muuta kuin heittaytya selalleni aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne laskee ja nousee siipea liikauttamatta, valista ne on niin korkealla, etta niita tuskin nakee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina paivina artyy tekemaan pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa, sorkkii kepilla porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja, joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin paasta suureen kuuseen, joka kasvaa portin pielessa, vaan en nae keinoa miten sinne kiiveta. Siella sanotaan olevan oravan pesa ja rastaan pesa ja latvasta nakyy Jortaninkallio ja koko jarvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessa. Se on liian paksu reisittavaksi eikahan ulotu kadet edes sen ympari. Alimmat oksat ovat niin ylhaalla, etten paase aidan paaltakaan. Hypatessani aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja taytyy panna vesikaare. Kun olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kylla se pieni hauskuus, etta varpaassa on kaare ja saa nilkuttaa kantapaallaan ja etta kaikki kysyvat: "Kah, mika on sattunut varpaaseen?" Mutta paiva on kuitenkin menetetty eika tieda huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja yolla potkii veli peitteen alla. Muistan tantapaisen paivan siita, mika sita seurasi. Kun aamulla saan silmani auki, on vuoteeni vieressa kukkapoyta. Poyta on katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskella on maljakossa ruiskukkia ja maljakon ymparilla on seppele kissan kapalista. Siina on lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidat on opetettu sanomaan: "Voi herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hanen nimeaan). Pikku siskot seisovat malttamattomina poydan ymparilla. Niiden taytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Aiti panee kuitenkin minulle pussistaan yhta monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yha levottomia, vaikka ovat saaneet suunsa tayteen. Ne hypahtelevat ja pyorahtelevat ja niilla nayttaa olevan jotain mielessaan.--"Aiti, sano sille jo!"--"Mita, mita?"--"Panehan nyt ensin housut paallesi." Sitten han sukii tukkani ja sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin." Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessaan ja ehtivat ennen minua tallin ovelle, silla varvas on viela hella. Sen oven alipuoli on kiinni, ylapuoli on auki. Siita kurkottaen naen pilttuun nurkassa haavanoksia.--"Menehan lahemma." Menen lahemma, mutta en nae viela mitaan.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyrottaa nurkassa, korvat supussa selan paalla. Riemuhuuto! Mina olen saanut elavan pupun syntymapaivalahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista suista, silla siella on toinenkin samanlainen. Mina olen saanut kaksi elavaa pupua syntymapaivakseni. * * * * * Meni koko se kesa niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen, karvakortteiden keraamiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyrottavat nurkassa eivatka uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet ylasillalle ja sielta tirkistamme lattian raoista. Sitten ne vahitellen kesyttyvat ja uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisalla vahan matkan paassa. Lopulta ne ottavat kadestakin ja kun mina paivakaudet katson, kuinka niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja minulle nauretaan, etta ne veputtavat yolla nukkuessanikin. * * * * * Se oli se ikimuistoinen pupukesa ja kaikki sen muut muistot ja elamykset haipyvat naihin. Sitten kavi niin, etta toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tielta. Suru ei paassyt tunkeumaan kovinkaan syvalle, silla satoi ensimaisen lumen ja lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kylla muuta ajattelemista. Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elamykset ovat kuin heilimoivia tahkapaita, joista niita koskettaessa polahtaa pois ne helpeet, joihin hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kompelosorminen maaraatali, joka saa aikaan vain huonosti istuvan pitkahihaisen kotelon. Lapsuus on kotelostaan vapautunut perho, se pitaisi saada keijukaisena tanssimaan, mutta tama minun lapseni tallustelee tassa kuin isan raskaissa, suurissa saappaissa. Pelkka kosketuskin, pelkka mainitseminen, riittaa kuitenkin itselleni, pysyttamaan itseani sen ajan onnen tunteessa ja siksi mina omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa. Sanon tassa viela kerran, etta maailma oli minulle vain ihmeita taynna ja etta kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jain ihmettelemaan ja kysymaan ja josta olisi tahtonut tietaa enemman. Kaikki uusi minua jannitti, ei vain siksi, etta se oli uutta, vaan etta siina viela oli jotain muutakin. Sellaisena salaperaisena on maailma minulle oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikaan koettanutkaan sen ihmeellisyyksia selittaa. Lapsi aavistelee kylla, mutta tietaa tuskin sen tekevansa. En ole koko elamassani paassyt kauemma kuin lapsi, joka todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimattakaan sen pitemmalle ja syvemmalle. Olen ollut mielestani kaikkein selvimmilla silloin, kun maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsa, jossa aina vain aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllatyksia, kaikkein tavallisimmissakin. Odotan joka tien kaanteessa metsanneitoa tai jotakin semmoista ilmestysta. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa. Enka sita koskaan hammasty. Sinakin tulit minua vastaan niinkuin lumotussa metsassa. En ymmartanyt sinua enemman kuin muutakaan, en kyennyt mitenkaan selittamaan tuloasi, ainoastaan lumouduin ja huumauduin, ja saakoon se minulle yha edelleenkin riittaa. _Luulin_ lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sina olit kaiken elamani huippu, edemmaksi sinua en ole kyennyt nakemaan enka mielestani tarvinnutkaan. Mutta sinussa oli niin paljon ihmetta kuin kaikessa muussa yhteensa. Miksi viehatit, mika sinussa viehatti, sita en saanut selville enka koettanutkaan enka enaa koeta. Kuta enemman sinua muistelen, sita ihmeellisempi olet. Ihmeellisinta sinussa oli, etta olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli minussa edeltajasi, huutavan aanet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Loydan ne, edeltajasi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt loytavani. Rakastin niita, koska niissa oli kussakin jotain, mita sinussa sitten kaikin. Ne pitivat minua sylissaan, niiden kanssa leikin, ne kertoivat minulle satuja, mina viihdyin niiden kanssa, haastoin heille huoliani, ikavoin heita enka olisi hennonut heista koskaan erota. Ne muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jalkeen. Muistathan Taaton tadin? Pidit hanesta paljon ja viela enemman han sinusta. Retkemme hanen luokseen, hanen pieneen taloonsa, jossa han isannoi ja emannoi yksin, oli ensimmainen retkemme kahden kesken. Jotta se kestaisi kauemmin, ajoimme kayden melkein koko matkan. Kesainen tie kulki viileita metsia, pihkalle tuoksahtelevia petajikoita, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita, siinsi vaaroja ja haamoitti aukeita, etaisia ulapoita. Hevonen pysahtyy lepaamaan ja saa levata, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin kummastellen, taas lahtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla kangastiella, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa. Ja paivan painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun taloon lehdon sisassa lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti sulkee meidat syliinsa, nauraen ja itkien ilosta. Han nauroi aina, itkiessaankin, pelkasta ilosta ja nautinnosta saada nauraa. Sina muistat hanet, kun han syleiltyaan meita loi katensa yhteen ja huudahti: "Kyllapa te, lapset, olette kaunis pari! Kyllapa sinulla on hienon- ja hyvannakoinen morsian, mista hanet lienetkin loytanyt!" Eihan sita kenenkaan olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin mieluista sita kuulla.--"Voi teita herttaisia lapsia, etta tulitte! Etteka kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja sitten han vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meita alinomaa lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hanen kanssaan, puhella hanen asioistaan ja huolistaan, joita hanellakin oli: rengit laiskottelivat, naapurit syottivat lehmillaan hanen niittynsa, varastivat kaloja hanen katiskoistaan. Tuotit niina paivina hanelle sanomatonta iloa, autoit hanta hanen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua siita jos mahdollista viela enemman. Han makuutti meita untuvilla kuin lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun lapsiani, teidan pitaa antaa minun kuvitella, etta olette minun, minun vain nama paivat." Kautta elaman patoutunut aidinrakkauden tarve purkihe hanessa silloin meihin niinkuin ennen minuun. Olin rakastanut hanta aivan pienesta, niin kauan kuin muistan. Rakastin hanta varsinkin siksi, etta han oli iloinen ja nauroi. Aiti ja hanen sisarensa eivat olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun valttamatta taytyi, kun eivat voineet sita mitenkaan pidattaa. Silloin he purskahtivat kuin pakosta, hytkyivat, koettivat kaikin tavoin vastustaa, saivat kuin kouristuksen, se naytti tekevan kipeaa, kunnes sen vihdoinkin voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivat vedet silmistaan ja olivat taas hirvean totisia. Tadista hersyi nauru kuin puro pulppuavasta lahteesta. Han kavi meilla pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllattaen. Minulla on hanesta tavallisin muisto, etta heraan pimeana talviaamuna, kun tuli jo roihuaa ja raiskaa takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Han istuu ja juo kahvia isan ja aidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta, kirkaisen, heittayn suin pain avautuvaan syliin ja puristaun siihen pehmeata rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkia pehmoisesta, korkeasta povesta. Tempaan esille hanen kultakellonsa, joka on aivan erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen ja katsoa sen sisaan, sen ihmeelliseen sykkivaan elamaan. Saan sormia sen kultakaatya ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hanella on paljon muuta naytettavaa, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes han huutaa: "Koskee, koskee!"--ja on itkevinaan, vaikkei koskisikaan. Hanen taskuistaan saa ottaa kaikki, mita niissa on, ja niista loytyy joka paiva aina uusia karamelleja ja mita kaikkea. Vaikka niita kuinka usein tyhjentaisi, on niissa vahan ajan paasta aina jotain uutta. Han suutelee, jota aiti ei koskaan tee, eika aidilla ole aikaa leikkia minun kanssani, kun aina taytyy hoitaa pienempia ja hommata. Han kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mita hanelle haastan pupuista ja Nakin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekaan muulle, ja han nauraa, kun hanta kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Han kiikuttaa polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, naar vi kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa: hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja harisevinaan ja mina puren ja harisen vastaan ja me olemme molemmat menehtya nauruumme. Han lahtee yhta salaperaisesti, kuin on tullutkin. Kun heraan jonain aamuna, ei hanta enaa ole. Han on niin hellasydaminen, etta hanen olisi vaikea olla, jos taytyisi kuulla lasten itkevan jalkeensa. Ja jotta ne eivat itkisi hanen kuulemattakaan--niinkuin eivat sitten itkekaan--han jattaa jaahyvaistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa. Han oli ensimainen rakkauteni, silla en luule, etta on suurtakaan eroa rakkaudella, olipa se mita lajia tahansa, kun se kerran on sita oikeinta, sita parasta. Rakastin hanta siksi, etta han rakasti minua, ja rakastin sinua siksi, etta sina rakastit minua. Toinen rakkauteni oli punainen tytto pappilan rannassa. Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, sarkia ja sayneitakin. Jannityksesta jaykkana mina kysyn:--Mista olet saanut nama kalat?--Vahan mahtavoiden han vastaa:--Koiraniemesta.--Maaltako vai veneesta?--Suupieltaan venayttaen han vastaa:--Veneesta mina ongin. Mina sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintaan kahlata niin pitkalle, kuin paasin polvia myoten veteen. Pyykkilaiturin paassa olisi ollut hyva paikka, mutta siihen en saanut menna, silla siita alkoi jyrkkays, jonka takana oli kuolema ja vaani se Nakki. Veneestakin olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen hapea, etta veneessa hypellessani sen kokka oli irtautunut maasta ja vene alkanut ajautua ulos selalle ja olisi kai mennytkin sita menoaan ja vienyt minut mennessaan, jollei aiti, parkunan kuultuaan, olisi syossyt puutarhasta rantaan ja suin pain vaate paalla veteen ja saanut kokasta kiinni. Mista seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen jalkeen ollenkaan menematta veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemassa pyykkia rannassa. Kielto oli olemassa jo kolmatta kesaa, mutta siita huolimatta mina olin oppinut seka soutamaan etta pohjasta tyontelemaan--matalalla vedella sisapuolella kaislikon--aidin aanettomalla suostumuksella hanen itsensa pitaessa salaisesti silmalla puutarhasta. Mutta valjemmille vesille, ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enka halunnutkaan menna, silla vaikka kielto tavallaan olikin kaytannossa kumottu, oli se kuitenkin olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon sisapuolellakin. Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessa asti ja saanut nuo suuret ahvenet ja sayneet, eika se ollut paljoakaan suurempi poika kuin mina, pikemmin kooltaan pienempi, vaikka vahan vanhempi. Ja osasinhan minakin jo kulkea veneella seka meloen ja soutaen etta pohjasta tyontaen. En tieda itsekaan, mita minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut siihen, mista itseni tapasin: veneesta kaukana ulkopuolella kaislikon, melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla Koiraniemeen, joka oli virran alla. Paatos oli nahtavasti tapahtunut silmanrapayksessa niinkuin koiranpenikan, joka kappyrassa maaten yhtakkia kuulee sisaisen aanen haukahtavan hanelle jotakin, kutsuvan jonnekin, kavahtaa pystyyn ja livistaa tiehensa taakseen katsomatta, mistaan valittamatta ja mitaan kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin kuin veitsella viiltaen rantaan. En tieda, nakiko minut kukaan, kun lahdin, ja huusiko kukaan jalkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin, en luultavasti olisi mistaan valittanyt, vaan karannut kasista. Tuli mita tuli jalestapain, minun taytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneesta, saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt. Olin laskenut taman virran usein ennenkin, mutta en yksinani, vaan isan ollessa perassa ja mina hanen polviensa valissa: olin solahtanut sillan alitse, jonka arkkujen valissa vesi loklatti kummasti ja aanet kumahtivat kuin kellarin holvissa ja airot taytyi vetaa kiireesti sisaan. Tuli vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja sen kahden puolen saman talon risupadot, joista kevaalla kudun aikana saatiin vitsamerroista mahdottomasti sarkia, sitten vanhan sodanaikuisen sillan vedenalaisen arkun jaannos, jonka paalle piti varoa ajamasta taydella veneella; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti uistinta, kun sattui syonnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt veneessa; sitten poukama ja niitty ja niitylla Ryhalan lato perallaan ja suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkarki, niin nakyi Koiraniemi ja sen suuri kayra petaja, johon aina kytkivat tukkilautan, mista Virrantalon ahne isanta nylki rumat rahat lauttamiehilta. Niemen kainalossa oli ryto, mahdottoman suuri veteen juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhaaamuinakin onki eika ahneissaan malttanut lahtea pois, ennenkuin naki papin veneen tulevan. Vuolas virta on alkanut vieda venettani ja topakasti meloen mina lisaan sen vauhtia. Valkopainen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa kaulaansa paremmin nahdakseen, kuka sielta tulee. Ja silta koyristaa selkaansa, ihmetellen ja ihaellen, etta onpas poika uskaltanut lahtea yksin virran vietavaksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja vahan kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Mina uskallan, mina vaannan vetta taapain melalla. Pikku koira vikittaa siltaa pitkin ja pysahtyy ja pistaa kuononsa kaiteiden valiin ja vikisee ja heiluttaa hantaansa. Ka, meidan Penni! "Penni se! Penni se! Hyppaa!" Se ulvoo ja pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypata alas ja rientaa rannalle. Virta kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen ja veneeseen. Sillan alitse tultuani naen, etta se onkin vain pikku poika, ei sen suurempi kuin mina. Se heiluttaa ohjasperiaan ja hosaisee hevostaan ja huutaa minulle mennessaan: hei! johon minakin huudan: hei! niinkuin pitaa ja raiskaytan melalla vetta korkealle ilmaan. Meita on kaksi Manttalan poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen hevosella, toinen veneella. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyoryy yha suurenevina haransilmina. Vanhan sotasillan kohdalla nakyy pohja ja seisomaan nousten mina survaisen siita veneelle uutta vauhtia. Jaan seisomaan peraan ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siina katsoa mollottaa ... paivaa, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin etta korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nahdakseen minut paremmin, missa mina menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessa mina otan sinut veneeseen, tule sinne! Isa saa heti huomenna ostaa minulle uistimen, niin mina ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta sen suuren hauvin, joka paasi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat kummastellen, etta kuka siina menee semmoista vauhtia. Keskella virtaa on suvanto ja sen poukama ja siella on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia. Lato lahden pohjassa niitylla tollottaa suu auki ja viela enemman perallaan kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku siskolle, joka niita aina pyytaa tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa kokassa ottamassa, niin olisi silla hauska. Ei tieda sisar, ei tieda kukaan, missa tama poika menee. Eivat tietaisi tulla ottamaan, vaikka meloisin maailman laitaan. Vene kelluu kaislikkorinnassa, missa akanvirta sita pidattaa. Kuuluu hyrsketta ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan? Ajetaanko minua takaa? Niemen nenaitse pohkaisee vene vihaista vauhtia. Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perassa ja sauvoo pohjasta ja vene hypahtelee ja hyrskahtelee. Kokka vaahtoaa ja suuri laine lakoilee kahden puolen venetta. Se tulee ihan minua kohti. Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lahteneeni luvatta. Lyykahdan voimatonna peratuhdolle ja mela putoo veteen. Sita sorkkiessani on vene tullut ihan kohdalle. Sehan onkin Salomo, tuttu mies. Silla on rykelma verkkoja veneessa ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei se mene kotiin kantelemaan. Se on hyva mies, kaikkien meidan lasten ystava, kun on meilla toissa. Se auttaa minut aina suureen kuuseen olkapailtaan. Mahdottoman vakeva mies, kantaa yksin rakennushirren selassaan ja jaksaa kiikuttaa minua kammenellaan suoralla kadella. Se aina muhoilee, nytkin se sielta muhoilee.--"Hei!" huudan mina.--"Heipa hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siella kaukana. Sen koira horistaa korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja haukkuu ja lahtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jalkeen. Meidan Penni on Salomon Hallin pentuja. Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siita nakyy jo Koiraniemi ja kuusiryto sen kainalossa ja kayra paksu petaja niemen nenassa. Mutta matalan niemen yli siintaa levea kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta sen jalkeen lapsena, nuorena ja viela vanhempanakin, pidatti ihmetyksesta hetkeksi henkeani, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta maelta. Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettavalla rinteella korkeiden koivujen ja haapain keskessa. Se on suuri ja komea, taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja valkoiset ikkunalaudat. En ole siella koskaan kaynyt, ainoastaan soutanut ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihan minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, mina istun perassa selkakenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen virran vieda. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan uimahuoneen ja pysahtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin kohdalle. Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sielta kuuluu pianonsoittoa ja kaunista laulua. Rouvasvakea koreissa vaatteissa kayskentelee herrain kanssa kasikkain puutarhassa. Siella on vieraita. Niiden pikkupojat ovat pallosilla maantiella aittojen edessa. Minun tekisi usein mieleni menna sinne niittyja myoten ja haan lapi katsomaan aidan raosta, silla siella on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, silla ne ovat suruttomia ja me olemme heranneiden ihmisten lapsia. Pihasta juoksee rantaan avopainen, ihan punaiseen puettu tytto. Silla on toisessa kadessa ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin paahan, heittaa onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna ja tuijottaa eteensa. En ole koskaan nahnyt kokonaan punaiseen puettua tyttoa, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Aiti ei mennyt siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen. Vaan tati meni. Kenen lienee se tytto, pappilassa ei tietaakseni ole yhtaan senkokoista eika mustatukkaista tyttoa. Se kuvastuu kokonaan veteen, siina on kaksi samanlaista punaista tyttoa. Nyt se riipaisee siimaa ja valayttaa salakan vedesta. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee pian takaisin laiturin paahan, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta. Sen tukka on vain yhdesta kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittaa sen paansa heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentaa laiturin viereen ja paasee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kylla kai se paasisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka silla onkin punainen hame. Koskapa tatikin sanoi siita kirkon punahuivisesta tytosta, etta olkoon lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivat ne joudu hukkaan, vaan niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan! Ja mina istun siina, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista mustatukkaista tyttoa, mela yha kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se ei ole minusta tietavinaankaan, ei katso kertaakaan muuanne kuin onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, valista vain pyyhkaisten itikan otsaltaan. Pihasta tulee sen lihava mammalyllero ja pysahtyy laiturin paahan. "Etko jo tule pois?" "En mina viela." "Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylma." Mutta tytto vain seisoo yha ja onkii ja saa taas kalan. "Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma." "Kuka poika?" "Tuo, joka istuu tuolla veneessa lakittomin pain." Tytto ei vastaa. "Kenenka sina olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta. Kuin pahanteosta pakoon hypahtaen mina sysaan liikkeelle veneen, joka istuessani ja katsellessani punaista tyttoa on kaantynyt kotiin pain, silla on alkanut kayda iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yha tiukemmin ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jalelleni. Siina se viela onkii, mutta sen mamma on alkanut lylleroitella pihaan. Nyt se ottaa matoastian ja keraa kalat ja juoksee jalesta. Nyt sita ei enaa nay. Pappilan ruokakello soittaa vakea syomaan. Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siita veneeseen. Otan sen ja panen pois melan ja otan airon ja alan tyonnella lahelta rantaa pohjasta, niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Mina ajattelen koko ajan, etta jos olisi punainen tytto tuossa rannalla, niin nakisi. Virran nousu kay minusta viela helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemaan suoraan, niinkuin tahdon, eika se nyt hipaisekaan sillan arkun seinaan, vaan solahtaa yhta vauhtia sen alitse. En ajattele sita, etta sauvon, ajattelen vain sita, etta punainen tytto nakee, kuinka mina sauvon. Hei virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton mielihyvan ja hyvanolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja tunnen, etta otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpain ja ponnistan. Kun tulen kotiin, kysyy aiti, missa olen ollut. Sanon olleeni vain vahan ongella eika aiti kysy missa. Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttoa. Istuin ja ongin rytokuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja sarkia ja sayneitakin, mutta en koskaan enaa nahnyt punaista tyttoa. En saanut tietaa, kuka han oli ollut ja mika hanen nimensa, enka uskaltanut keneltakaan kysya. En tieda, enko uskaltanut siksi, etta han oli tytto, vaiko siksi, etta han oli punainen. Punainen oli meilla syntia. Mina kuitenkin ajattelin hanta koko kesan, varsinkin pantuani maata ja luettuani iltarukouksen. En lukenut sita enaa aaneen yhdessa muiden lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, etta han antaisi punaisen tyton tulla huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitakin, etta han munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien valiin. Mutta vaikka se tytto ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata hanta tulemaan pappilan laiturin paahan, heittamaan hopeista, valkahtelevaa salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hanet mielestani vasta sitten, kun isa laittoi minulle jousipyssyn. Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan tapaukset. Meidan musta ruuna seisoo rappujen edessa, valjastettuna uusien Turun kiessien eteen. On kirkas, lammin paiste. Sen karva kiiltaa ja valjaiden soljet ja pislait valkkavat ja istuinten hakkien puolapuut ovat sileat ja lampimat. Istun takaistuimella lahinna nuoremman veljen kanssa. Minulla on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa. Hypistelen sita toisella kadella, samalla kun toisella pitelen etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selalleni, jos ruuna nyhtaiseisi, kun paarmat ja karpaset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta kahdella kadella. Se jo kerran pyllahti maahan, kun ruuna riipaisi. Isa istuu etuistuimella, suitset kadessa. Aiti viela viipyy. Sen on ensin pitanyt imettaa ja nukuttaa kaikkein pienin ja vieda vahan suuremmat puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivat nakisi ja rupeisi itkemaan, kun me lahdemme. Malttakoothan mielensa, kylla tulee viela heidankin vuoronsa. Mika sinne koko joukolla niinkuin mikakin mustalaispartti, eikahan semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkaan, eika ruuna jaksaisi vetaakaan makisella matkalla. "Eiko se jo ala joutua?" kiirehtii isa. Samassa aiti tuleekin, kay viela toimittamassa jotain ja nousee sitten viimein isan viereen. "Mina menen avaamaan porttia!" "Et sina paase alas." Mutta mina paasen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan itseni takaisin ylos ja olen aika miesta mielestani ja hoidan koko matkan pikku veljea pitamalla katta hanen selkansa takana. Olemme matkalla Vanninmakeen, Repolaan, jossa meidan lehmat ovat kesalaitumella. Se on siella jossain sydanmaan kylassa, jonne on hyvin makinen maantie ja suuria soita makien valissa. Niiden vaet ovat meidan parhaita ystavia. Ne tuovat meille kirkossa kaydessaan keltaista paksua piimaa ja marjoja ja ohralettuja. Niilla on myos hyvin keltaista paksua voita. Alkumatka on viela tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu mustikassa. Siita lahtee ison kiven kohdalta polku metsaan. Nytkin sielta tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisina. Tytot niiaavat meille, minullekin, mina nyokaytan heille paata niinkuin isa. On kauhean paljon makia, jyrkkia ja pitkia. Isa nousee aina maen alla kavelemaan ja mina myoskin.--"Istuisit karryissa, eiko sinua vasyta?"-- "Ei vasyta". Ruuna vetaa mutkitellen. Mina ihmettelen sita siksi, etta silloinhan sille tulee pitempi matka. Isa selittaa syyta siihen, vaikka mina en ymmarra, mutta tottapahan ruuna sen tietaa, koska niin tekee. Miksi lienee tie maen kohdalla leveampi kuin muualla? Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isa ajaa veteen ja antaa ruunan juoda. Hyvin pienia kaloja viilettaa vedessa rattaiden valissa. Kaukana siintaa suuri jarven selka ja sen yli nakyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enaa Tapion linnaa. Eraassa louhikossa tien vieressa on punaisia kivia. Aiti sanoo, etta niista saa sinista varia. Toisessa paikassa on metsa kahden puolen tieta palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttaneet, ovat nekin huolettomia, kun jattavat tulen kuivaan sammaleen. On hirvean pitka, suora tie rannattoman suon halki. Siina tuntuu viileammalta ja tuoksuu vakevalle. Aiti tahtoisi panna villahuivin meidan hartioille, mutta ei meilla ole ollenkaan kylma. Se maki, joka nakyy suon takaa, ei ole viela Vanninmaki, vaan Ryhalanmaki.--"Milloin tullaan perille?"--Isa ei sano sanovansa, sittenpahan naet. Ruuna lorottaa joka maen alla, vaikkei olisikaan lorottamista--soh! "Isa, saanko mina nyt ajaa?" Isa antaa minulle ohjasperat, mutta pitaa myoskin itse ylempaa kiinni. Se silla aina kiusaa. "Isa ei saa pitaa." Isa antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Mina hoputan ja saan ruunan vahan juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies, jolla on suuri parkkikuorma. Mina saan sivuutetuksi sen omin avuin, vaikkei rahtimies ollenkaan kaanna.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"-- "So, so", sanoo aiti, "kuinka sina niin?" Tie yha nousee, mina saan yha ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyja, kokonainen kyla. "Isan pitaa sanoa, milloin minun pitaa kaantaa Repolaan." "Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitaa itsensa myos tietaa, mihin ajaa." Mina kuitenkin ajan, vaikken tieda. Luotan siihen, etta isa kuitenkin sanoo. Ruuna kaantyy eraaseen taloon. Mina kaannan sen pois. Joku ukko seisoo portinpielessa ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin ajaa?" Sehan on Repolan isanta. Isa ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee juosten pihaan. Vai tama nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa nain kaukana kylassa. Minut valtaa hilliton uteliaisuus nahda kaikki, mita taalla on. Taalla ei ole mikaan niinkuin meilla. Tama on korkealla maella eika missaan ole jarvea eika rantaa. Kah, niilla on viisi aittaa rinnakkain rivissa, toinen toistaan pienempaa. Kah, niiden valissa on sola, takana kasvaa tuomikko--siina sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven paalle on naulattu suuri lintu, siivet levalleen ja jalat hajalleen. Kurki! Isanta on riisunut ruunan ja menee juottamaan sita niittynotkoon. Mina menen perassa. Siella on suuri, syva lahde ja sen vesi on niin kirkasta, etta nakee pohjaan asti. Siita lahtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi laskee jokeen ja joki jarveen. Siina voisi olla kalojakin, onko siina kaloja? Onhan siina kaloja. Mita kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkalaisia kaloja ne on, saako niita ongella?"--"Ela mene liian lahelle, sen reunat saattavat pettaa. Solahdat maan sisaan." Mina ajattelen: jos olisin Kihovauhkonen, hyppaisin lahteeseen ja harrisin maan alitse meidan jarveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydanalaani vihlaisee somasti, kun hyppaan pois. Isanta vie ruunan talliin ja niittaa sille heinia. Siella on pieni varsa emansa kanssa samassa karsinassa. Se pistaa turpansa ulos ja mina uskallan silittaa sen ylahuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton tadin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emaansa, ensin toista nisaa ja sitten toista. Minkatahden se niita muuttaa? Isanta sanoo, etta toisessa on syomista, toisessa juomista. Tupatiella juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua raiskayttaa ensin ja tulee sitten pyorimaan jaloissa. Mina tempaan sen syliini.--"Saanko mina sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se potkaisekse sylistani ja ryntaa pirttiin, mina jalesta. Siella on pankon alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siina on toinenkin aivan samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennakoisia ja yhdenkokoisia, etten tieda, mika on Otti ja mika Anti. Pikku poika tulee karsinasta ja selittaa, etta sen tietaa siita, etta Otti on urosa ja Anti imisa. En tieda, kuinka sen sittenkaan tietaa. Poika selittaa. Ahaa! Sen pojan nimi on Taavetti. Silla on housuja kannattamassa nahkainen solkivyo niinkuin aikamiehilla ja vyosta riippuu tuppi. Silla ei ole milloinkaan ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon. Tupa on kauhean suuri, taalla vasta voisi tavattomasti telmia. Hirvean isolle uunille vie portaat yhdesta ainoasta hirresta, johon on koverrettu astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennaan lattian alle. Tupa on taynna ihmeellisia asioita. Vanha ukko istuu penkilla ja palmikoi tuohia.--"Mika siita tulee?"--"Konttihan tasta olisi tulevinaan, ei tieda, tuleeko." Mina seison ja katson, kuinka han napparasti pistelee pitkia tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyva ja istuu", sanoo ukko. Mina istun ja han alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:-- "Kuuluuko sita mita vieraalle?" Mina tiedan, etta silloin pitaa vastata: --"Ei tuota mitaan kiireelle kerrottavaa, mita vain teille."--"Ei tuota meillekaan mitaan erinaista, on ollut vain hyvat heinailmat."--"On meillakin ollut hyvat heinailmat."--"Tana aamuna tuo vahan sataa ramautti karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissani siita, etta han nain kohteli minua kuin aikamiesta ja istuuduin hanen viereensa penkille, vaikka olisi tehnyt mieleni lahtea telmimaan Taavetin kanssa ja kiiveta uunille ja menna katsomaan koiranpenikoita. Han keskeytti hetkeksi tyonsa ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minka han oli vetanyt esiin housunkauluksen alta. Han tyhjensi sen kouraansa, kaari neulanauhan kukkaron suun ymparille ja moksautti, paataan taapain keikauttaen, piipunperat poskeensa. Sitten han, mulauttaen minulle silmiaan, ruiskautti hampaittensa valitse pitkan mustan maran kauas keskelle tuvan lattiaa. Mina teen vaistomaisesti saman, mutta se paattyy vain sihaukseen.--"Pitaa painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa kurkkulaellaan, niin se lentaa. Ahah, jopahan lensi paremmin!" On ilmaantunut kaksi pienta tyttoa meidan eteemme, molemmilla sormet suussa.--"Kah, etteko te alya, sydanmaan kollot, pistaa katta kirkonkylan nuorelle herralle." Tytot sysaavat silloin katta ja niiaavat minulle kuin aikaihmiselle. Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisesta tulee tytto kahvia kantaen. Joku toinen on avannut hanelle oven ja han tulee keikuttaen tarjotinta ylhaalla paansa paalla. Hanella on ristikkainen hame ja ristikkainen lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hanella on keltainen tukka, keskea jakauksella, ja pitka palmikko. Han tulee minua kohti, tarjotin yha ylhaalla. Sitten han laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen suoraan silmiin. Hanella on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa hyva ja ottakaa kahvia." En ole viela koskaan ottanut itse kahvia; aina kun ovat kylassa tarjonneet, on aiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja lautaselle vehnaset ja asettanut kupin eteeni poydalle. Mutta kylla mina osaan yhta hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten vehnasen.--"Panee enemman sokeria sekaan", sanoo tytto. Mina panen kaksi palasta. "Panee viela, kun ovat niin pienia." Panen kolme ja otan sitten vehnaspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja huomannut, etta se kay hyvin, nostaa heiskauttaa han taas tarjottimen paansa tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven hanen jalkeensa kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja sita varten on avattu ovia! Tytot ja Taavetti seisovat ja tollottavat minuun. Pitaisikohan minun antaa niille vehnasestani? Mutta mina olen jo ahtanut sita poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se polttaa niin, etta sita laikahtaa koltilleni ja tahtoo vaantaa suuta itkuun ja vesi kihoo silmaan. Taas tulee tytto samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Mina tiedan, etta toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipaa ja etta sokeri pannaan sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Han kehoittaakin ja istuu viereeni odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun. Vasta kun han on lahtenyt, muistan, etta enhan olekaan kiittanyt, ja juoksen hanen jalkeensa. Minussa on herannyt vastustamaton halu saada olla hanen kanssaan. Han tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kadessa suuri kivikuppi ja toisessa myoskin kivikuppi. Seuraan hanen mukanaan. Han menee saunakotaan. Siella on suuri muuripata, tyhjana tulella.--"Tule vain, tule vain", kehoittaa han minua. Han alkaa paistaa otralettuja, nostaa kauhalla kupista lettuvellia ja lavayttaa sen padan pohjaan, jossa se karahtaa ja lemahtaa hyvalle nenaan. Sitten han kaantaa sen ja paistaa toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvaa, vaikka vahan polttaa. Han katsoo minuun, nauraa vahan uutta paistaessaan ja mina nauran myos. Minun pitaa vain syoda niin paljon kuin jaksan, mutta enhan mina enaa jaksa. Itse han ei syo, kokoo vain napparasti kasaa korkeammaksi, lettua letun paalle. Pian on toinen kuppi tyhja ja toinen kuppi kukkuranaan. Han panee tyhjan kupin kumolleen tayden paalle ja antaa minulle kapustan ja me viemme ne yhdessa. Mina juoksen hanen jalessaan joka paikkaan. Han menee aittaansa, siihen kaikkein pienimpaan, se on ihan hanen omituinen omansa. Se on kuin leikkihuone. Hanella on siella hyvin pieni vuode nurkassa. Han ei makaa siina kenenkaan kanssa, Taavetti vain makaa ylasillalla. Orsilla riippuu hanen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengat, uudet pieksut, uudet ruojut ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Aitinsa on kutonut ja ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut sukkanauhat. Han ottaa orrelta paitain valista hajuheinapalmikon ja pistaa sen nenan alle ja kaskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvalle.-- Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun han muistui mieleeni. Sinakin sitten aina kerasit sita samaa tuoksuheinaa liinavaatteittesi valiin--ja sait sen mukaasi viimeiselle retkellesi. "Mika tuo on?" "Kannel--soitanko?" Han nappailee sita ja hyrahtaa lauluun. Sen silmat katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se kuuluu minusta hyvin kauniilta. Meista tulee yha paremmat tutut. Hanen nimensa on Johanna.--"Lahdetaanko marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymaen taa aholle hakaan. Siella paistaa paiva niin lampimasti, etta kivet polttaa jalkaan. Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun loytaa uuden, ja antaa minun aina poimia parhaat. Han kaataa omasta tuohisestaan minun tuohiseeni eika auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!" Pian ovat tuohiset taynna mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen, sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Mina poimin joka marjan suoraan suuhuni, han kouraansa. En loyda enaa.--"Tulehan tanne!... Suu auki, silmat kiinni!" Han nakkaa suuni tayteen marjoja ja lahtee kirmaisemaan pois. Saavutan hanet vasta tuulimyllyn alla. Han istuu siella kivella ja siivoaa marjojaan. "Etpa saanut minua kiinni."--"Nytpas sain!"--ja laiskaytan hanta selkaan.--"Etpas saanut!" ja han heiskahtaa pois, ja kiertaa myllya ja kun olen saamaisillani hanet kiinni, hypahtaa han rappusille ja aikoo menna myllyyn, mutta ovi on lukossa ja han pujahtaa kaiteen alitse myllyn hannalle ja istuutuu siihen kahareisin. Mina teen samoin. Hivuttaun eteenpain, han vetaytyy selka edella saman verran pois. En saisi hanta kiinni, vaikka hanet tavottaisinkin, han ei pitele kasillaan, puristaa vain jaloillaan, mutta mina en uskalla irtauttaa kasiani. Siirrytaan, siirrytaan, hannan paassa mina hanet otan, han ei uskalla hypata alas. Mutta han uskaltaa ja seisoo jo maassa kivella kadet ojona minua kohti. Mina putoan hanen syliinsa, me kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun, natti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Han puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sita esiliinallaan. En itke, en vaikka, vaan nauran ja kayn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!", johon han sanoo: "Saitpas." Ja sitten han pyorii myllyna kantapaillaan, kadet siipina, hame kellona hulmuten, ja mina myos, ja me pyorimme niin kauan, etta kaadumme. Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se paiva menee kuin ryoppy, kunnes hanen aitinsa huutaa hanet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme yhdessa, toinen toisella puolen lehman. Sitten Johanna lypsaa oman nimikkolehmansa ja mina ripsun. Isa ja aiti ja pikkuveli ja isanta tulevat ristiaisista toisesta talosta ja isanta taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Aiti huutaa minua tulemaan.--"Ela mene, jaa tanne", kuiskaa Johanna lehman alta. Mina nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, etta tahdon jaada tanne iaksi paivaksi. Kaikki nauravat ja isa nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen viereen.--"Jai se Otti ottamatta", sanoo isanta porttia avatessaan, mutta ruuna riuhtaisee menemaan. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes itkea. En saanut heittaa hyvastiakaan. On taysi tyo pysytellessani kiinni, kun ruuna karkaa taytta vauhtia alamaessa. Kun se viimein hiljentaa vauhtiaan vastamaessa, sanoo aiti kietoessaan harsohuivia ymparilleni iltakylmassa:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sita koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten han sanoo isalle: --"Kovin siisti ja korea tytto se Johanna." Jos hyppaisin alas, niin etteivat nakisi ja karkaisin metsaan ja sitten juoksisin sielta sinne! Mutta isa ajaa kovasti illan viileassa. Tuulee vastaan milloin kylmaa ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lampimampaa kovemmilla mailla. En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli viela maata pannessani niin ikava, etta rintaan koski. Odotin, etta Johanna tulee pian meilla kaymaan kirkossa kaydessaan ja tuo silloin sen koiranpenikankin. Han tulikin, ei kuitenkaan sina kesana, vaan jonain toisena; mutta han ujosteli minua ja mina ujostelin hanta. Emme osanneet taalla meilla olla eika leikkia sunnuntaiaamuna. Minulla ei ollut mitaan nayttamista hanelle. Han meni kirkkoon ja sielta suoraan kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hanesta minulle jai, minulle jai hanesta ainaisena miellyttavana suloisena muistona jotain siistia, reipasta, ystavallista ja hellaa, joka oli sanonut minua natiksi pojaksi, joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehman takaa, etten menisi, vaan jaisin--ja olisin jaanytkin, jos ei minua olisi temmattu pois, ehtimattani heittaa edes hyvastiani. Heraan eraana aamuna siihen suloiseen tunteeseen, etta on tekeilla jotain erikoista, mutta en heti saa selville mita. Missa olen? En ole tavallisessa vuoteessani isan selan takana. Olen huoneessa, jossa ei ole ikkunaa. On kuin tuikkaisi tahtia, mutta jostain hyvin lahelta. Nenaani tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla. Samassa muistan kaiken muunkin ja pollahdan pelastyksissani ylos. Olenko nukkunut liian kauan, onko myohastytty?--"Nouskaa, nouskaa! On lahdettava heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole viela mitaan kiiretta, viela te ehditte." On pieni pettymys, etta tati sittenkin on noussut, vaikka oli sovittu, ettei kukaan nouse herattamaan. Mutta hanella on aitan rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt tati nousikin, kunhan eivat muut. Kaikki ne nukkuvat viela, niinkuin oli sovittu ja paatetty, lehmatkin tarhassaan. On viela puolihamara, en ole koskaan ollut ylhaalla ennen auringonnousua. On vahan kylma ja raput ovat marat. On niin mukavaa, etta aiti viela nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset ovat ylhaalla. Olisi mukava menna naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme aaneti kahvia ja silmat tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivat yha viela suuremmiksi. Siina on seinaa vasten ongenvapani ja jokaisen meidan pieni evaskonttimme. Ne ovat kasteesta marat, mutta hiekka niiden alla on kuiva ja valkea. Me olemme lahdossa koko paivan retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on maantien takana ja monen maen takana, mutta kylla me sinne osaamme. On siella oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siella on lampi suon laidassa, josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin mina ensin ongin ja sitten paistan nauriita, joita sielta saa meidan halmeesta. Nain on aikoja sitten tarkkaan tuumittu ja paatetty. Me lahdemme hirmuisen totisina, perakkain, kontit selassa ja marjatuohiset hattuna paassa, niinkuin marjamiehilla on tapana. Tie vie navetan taitse haan lapi notkoon. Metsan sisus on hamara, puista rapisee kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain valit ovat taynna hamahakin verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei nay suohauta eika liinaliko, vaikka ne ovat ihan tien vieressa. Siita puhaltaa tavi ilmaan ja lentaa meidan ylitse rankattaen jarvelle pain. Me hatkahdamme juoksemaan ja juoksemme yhta menoa rinteen ylos, jolloin leipakannikat kolahtelevat konteissa. Yhtakkia on vastassa ulkoaidan veraja, niin tukeva ja juhlallinen ja ankara--koska sen lapi ei ole ennen saatu menna yksin-- etta tuskin uskallan pudottaa alas verajapuun. Samassa kuuluu kotoapain rykimista ja kolahtelemista ja mina pujahdan pian lapi, niinkuin ehtiakseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsassa, korkeassa harvassa hongikossa. Taalla naapurin vihainen harka aina mylvii. Vaikka mina tiedan, etta se ei nyt ole taalla, vaan sydanmaalla laitumella eika sita siis tarvitse pelata, niin mina pelkaan sita kuitenkin ja tunnen sen pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta mina en juokse. Jarvella rankattaa taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille korkealle harjulle, josta nakyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja meidan talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta suota ei nakyisi, silla se on viela korkeamman harjun takana. Laskeutaan alas ja toksahdetaan yhtakkia maantiehen. Se menee jonnekin hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu karryjen kolinaa. Emme ehtisi enaa maantien yli, ennenkuin se tulisi tormaa laskien kohdalle ja nakisi ja turmelisi marjaonnen. Pysahdymme nareikkoon. Se on isa, joka tulee pitajalta. Se ei huomaa, ei tieda, etta me olemme tassa. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja irvistelemme sille, niin etta se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana missa lie. On noustava hyvin jyrkka kivikkotorma, sakea nareikko ensin, sitten lepikko, sitten koivikko. Kun paastaan harjun laelle sen suuren kiven luo, nakyy siita jo vahan suurta suota haamoittaen metsan lapi. Toinenkin rinne on alussa niin jyrkka, etta on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten se ei enaa ole niin jyrkka. Me lennamme suin pain suon reunaan ja nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen aaneen: "Kipperin kapperin marjoja tayteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun kohdalleen!" Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen pitkaksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen paassa suolla seisoo kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa ne nousevat lentoon ja kiertavat lammen ja tulevat meidan kohdallemme melkein puiden tasalla lentaen, jalat roikkuen pitkina ja siivet havisten, ja kaannellen paitaan ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden aanta ja rynnaten heti lakkamattaaseen, mutta mina seison kuin tyrmistyneena enka paase liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertavat sita kohoten vahan korkeammalle, yha kirkuen ja kadoten viimein usvaan. Viela kauan sen jalkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdesta kohti. Se kuuluu pitkin paivaa silloin talloin. Ne ovat yha kuin meille vihoissaan, niinkuin toruisivat. Mina tiedan, etta siella on viela toinen suo, niin laaja, ettei rantaa nay ja sen keskessa on lampi, jolle ei paase muuten kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja sen rannalla kauheasti lakkoja, etta niita saisi mattaista lapiolla lykaten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enka viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsassa ja koetan paasta semmoiseen paikkaan, josta nakyisi kurkien suo. Se nakyy koivun haarasta, johon kiipean, ja sen takaa nakyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta kurkia ei nay. Nyhdan nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan, jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenat ja posket nokeutuvat niita syodessa ja ne nokeavat niita viela tahallaankin. Niilla on kauhean hauska ja kun kurjet kerran taas siella kirkaisevat, niin ne matkivat niita, mutta mina en voi. Tahtoisin vain paasta niita sinne nakemaan, ja viela mina kerran paasenkin. Tama suo on kauhean pieni ja mitaton, tuommoisten pikkulasten suo. Kun tullaan illalla kotiin, ovat aiti ja tati maantiella vastassa.--"Aiti ja tati, me on saatu hirvean paljon marjoja! Kaikki kontit tayteen!"-- "Aiti ja tati, me paistettiin nauriita ja syotiin!"--"Sen olette nakoisiakin."--"Aiti ja tati, mepa nahtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen niin, kuin niiden nakeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista, josta en olisi osannut kenellekaan puhua. * * * * * Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herannyt halu paasta nakemaan sen taa, minun sydanalastani kuin vetaa sinne, suurille soille ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehda mieleni sinne yksin. Minua ei mikaan elamassani ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja eramaat ja metsat ja metsajarvet ja kosket. En tiennyt viela silloin, mita ne tulisivat minulle olemaan ja mita kaikkea siella oli minulle katkettyna. Siella oli salaperaiset saynevirrat ja loiskivat lohisuvannot. Siella oli minulle aina uudelleen loydetty autuuteni asunto ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siella vaeltelin ja soutelin yksin, siella sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et viela ollut mukana. Siella oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sielta kosket laskettua ja vedet lehtipurjeessa viileteltya veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit sina rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siella oli laulujen ja kanteleen maa. Siella uusiintui minulle ruumis ja sielu. Minunhan on taytynyt pitaa perunkirjoitus sinun jalkeesi, sinun, muka vainajan, niinkuin jonkun jalkeen, joka muka olisi kuollut. Taytyy kaivaa esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkita joka esine kirjaan ja panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet. Tein sen kevealla sydamella, silla ethan ole kuollut. Tein sen melkein hauskuudekseni--kun ajattelin niita arvoja, mitka niilla on maailmalle ja mitka minulle. Mita vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mika niilla on minulle. Ja tamahan on tavallaan perunkirjoittamista tamakin, mita kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mita minulla oikeastaan enaa on: muistojeni. Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun kasissani ja joka myoskin kului meidan lastemme kasissa. Sina loysit sen kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siina polvillasi niilla sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi pojille uudestaan ja aina uudestaan, silla he eivat uupuneet sita kuuntelemasta, ja olivat siita yhta ihastuneita ja jarkytettyja kuin mina ja siskoni lapsuudessamme. Loysin nyt taas sen siita samasta vasusta ja minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja. Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi raiskyy ikkunoihin ja koivut kohisevat talon ymparilla, jaisten oksien raapiessa salin seinia. Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni, Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tytto, joka ei milloinkaan leiki eika hymyile. Han istuu kynttilan aaressa lukien milloin mitakin mukanaan tuomaansa tai meilta loytamaansa kirjaa. Han odottaa, etta olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydamme hanta kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hanen ymparilleen puolipimeaan saliin, jonka poydalla tuikkii yksi ainoa raiskyva talikynttila. Me suuremmat istumme tuoleilla, kyynarpaat poytaan nojaten ja leuat kasien varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo kasivartensa hanen kaulaansa, ettei hanta pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidat valtaa varistys, meita pelottaa vahan, mutta on suloista samalla, silla me tiedamme, etta kaikki, mita Anni kertoo, paattyy niin, etta aina lopulta on hyva olla, "Kerro juttuja, kerro juttuja!" "Mistas mina nyt sitten kertoisin? No mina kerron vaikka tasta Kenoveevasta", sanoo han ja sulkee kirjan, jota oli lukenut. "Kerro, kerro!" Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen viela kerran. "No, mina sitten kerron Kenoveevasta ja hanen pojastaan Mertsista ja miehestaan jalosta Sikrista ja pahasta Kolosta." "Ja kesysta hirvesta!" "Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hanen puolisonsa ainoa tytar", alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytolla hyvin tarkka ymmarrys ja jalo ja lempea sydan. Kun herttuatar istui rukkinsa aaressa ja kehrasi, istuutui myos viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni langan paasta ja taisi pian pienilla sormillaan kehrata kaikkein hienointa rihmaa. Kehratessaan han osasi asettaa aidilleen kaikenlaisia painavia kysymyksia, ja kun hanelta kysyttiin, han vastasi erinomaisen selvasti ja sievasti, niin etta kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Han jakeli koyhille lapsille vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi aidilleen sen rahan, jonka oli saanut isaltaan omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa. Aamulla varhain ja illalla myohaan han kantoi sairaille virvoituksia. Ja kun han kasvoi taysikasvuiseksi, oli han yhta viaton ja herttainen kuin kaunis ja hanta mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana." "Entas sitten?" "Sitten se oli niin, etta Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti sodassa herttuan hengen. Palkaksi siita han pyysi Kenoveevaa puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hanelle tyttarensa vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan taytyi aviomiehensa kanssa matkustaa pois, itki han katkerasti ja hanen aitinsa sulki hanet vapisevalle sydamellensa ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jaa hyvasti, Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Ela koskaan tee mitaan, mita sinun Jumalan ja vanhempiesi edessa taytyisi haveta.'--Ja piispa Hiltovi, joka oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heita ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkaa itkeko, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut-- vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikaan meista tassa lasna olevista luulee. Se paiva tulee, jolloin kaikki tanne kokoontuneet Jumalaa siita ilokyynelin kiittavat. Herra olkoon kanssanne!' Nama hurskaan miehen sanat tayttivat kaikkien lasnaolevien mielen kummallisella aavistuksella. Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevan puolisonsa komean ratsun selkaan ja kumpikin ratsasti pois." "Entas sitten?--Mitenkas sitten kavi?" "Sikri ja Kenoveeva elivat onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa muutaman viikon. Eraana iltana myohaan istuivat molemmat illallisen jalkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehrasi ja lauloi, Sikri soitti kanteletta ja saesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven soitto.--'Mita kuuluu?' kysyi kreivi sotapaallikolta.--'Sotaa kuuluu, saraseenit ovat hyokanneet maahan, he uhkaavat havittaa kaikki tulella ja miekalla. Kuningas kaskee jo tana iltana lahtea sotaan.' Paivan vaietessa olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa. Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihaan ja sanoi:--'Kanna naita aseita Jumalan ja isanmaan puolesta heikkojen ja turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijoille!' Nain puhuttuaan vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kadessaan oleva silkkinen nenaliinansa miehensa syliin. Surullinen aavistus tulevista karsimyksista taytti hanen sydamensa.--'Voi Sikri, jos et sina enaa palajakaan!' valitti han.--'Ole turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa. Lahinna Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mita minulla on, taman uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jaa hyvasti.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkaan ja ratsasti, salatakseen kyyneleitaan, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja katseli sielta rakkaan puolisonsa jalkeen, sitten han sulkeutui huoneeseensa eika koko paivana maistanut eineen muruakaan." "Kerro jo kesysta hirvesta!" "Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkea mies. Kun ei Kenoveeva antanut hanen tehda, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hanet sentahden kokonaan pois, niin Kolo lahetti Sikrille sotaan semmoisen panettelukirjeen Kenoveevan paalle, etta Sikri luuli pahaa rouvastaan ja kaski ensin heittaa hanet vankeuteen ja sitten vieda mestattavaksi. Mutta ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti han puolisolleen kirjeen, jossa vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei han Koloa, tuota soaistua raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hanelle anteeksi, niinkuin mina hanelle anteeksi annan, silla mina en tahdo pienintakaan kostonpyyntoa ottaa mukaani iankaikkisuuteen eika minun kauttani ole yhtakaan veripisaraa vuodatettava.'" "Eihan sita mestattu, eihan?" "Ei, silla Jumala hellytti pyovelien sydamet. Kun he tulivat noutamaan hanta ja hanen poikaansa, joka hanelle oli syntynyt vankilassa--" "Sen nimi on Mertsi ..." "... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylos, Kenoveeva', sanoi jaykasti ja rumalla aanella toinen miehista, jonka nimi oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kadessaan. 'Ota lapsesi ja seuraa meita!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, mina olen sinun kadessasi', nousi ylos ja seurasi heita. Toisella miehella oli suuri miekka kadessa. He veivat Kenoveevan suureen synkkaan metsaan. Taivaalla loisti lukemattomat tahdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli puhalteli kylmasti ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut ymparoivat. 'Tassa', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva, ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle lapsesi, ja sina, Heintsi', sanoi han sille toiselle miehelle, 'sido hanen silmansa.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja katsahtaen ylos taivaaseen han huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla, ainoastaan pelasta lapseni!'--'Ela turhia viivyttele', sanoi julma mies. 'Minka kerran taytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tanne.' Vaan Kenoveeva valitti ja rukoili yha: 'Oi, katsokaa tuonne ylos taivaaseen. Naettehan kuun, katsokaa, se peitakse pilven taa ikaankuin ei voisi nahda sita tekoa, jonka aiotte tehda. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, etteko kuule, miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet varisevat. Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessa tehda semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, etta on Jumala, jonka tuomioistuimen edessa teidan kerran taytyy tili tehda!'--Heintsi, joka oli ollut aaneti, pyyhkaisi veden silmistaan ja sanoi: 'Annetaan hanen elaa. Jos sina tahdot verta vuodattaa, niin pista miekkasi Kolon rintaan, mutta tama ei ole elaessaan tehnyt muuta kuin hyvaa. Ajattelehan toki, kuinka paljon hyvaa han sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hanen taytyy kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hanen elaa, taytyy meidan itsemme kuolla eika se auta hanta kuitenkaan.'--'Voimmehan tehda nain: annamme hanen tehda valan, etta han jaa ainiaaksi metsaan.' Ja kun toveri hanta oikein houkutteli ja hanen sydantaan hellytteli, niin sanoi Kuntsi: 'Olkoon niin.' Ja han vannotti Kenoveevalle valan, ettei tama ikina lahtisi pois eramaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hanen lapsensa viela kauemmaksi eramaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka viela ollut kaynyt. Siella Kenoveeva vaipui vasyneena ja voimatonna tammipuun alle ja miehet jattivat hanet siihen ja menivat tiehensa." Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilaan katsoen, tasaisella aanella, ja koivun oksat raapivat seinaa ja uunin pelti valista vongahteli. "Milloinka tulee se kesy hirvi?" "Kohta se tulee." "Kerro pian!" "Kenoveeva jai tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti han ja kasitti olevansa yksin eramaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsassa. Etaalla ulvoi susi. Han jai lapsi sylissa istumaan puun alle ja odotti paivan nousua. Koko seutu oli viljelematon, karu ja kauhea katsella. Ei missaan muuta kuin kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva varisi vilusta ja lapsiparka rupesi surkeasti itkemaan. Han lahti lapsi sylissa kulkemaan lumessa ja sateessa yha kauemmas korpeen, tietamatta minne. Viela kerran kapusi han kallion yli ja naki nyt hirvittavien vuorten valissa laakson, jossa kasvoi puita ja pensaita. Han kapusi alas ja huomasi taampana tammipuun oksien alla aukon. Tama johdatti luolaan ja Kenoveeva astui luolaan. Siella han oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta hanen oli kauheasti nalka ja lapsi alkoi itkea. Silloin Kenoveeva laskihe polvilleen, pani lapsensa viereensa, katsahti ylos taivaaseen, pani katensa ristiin ja rukoili: 'Oi, sina rakas taivaallinen Isa, ravitsethan sina kaarneetkin--'" "Mita ne on kaarneet?" "Ne on raamatunkielessa samat kuin jokapaivaisessa kielessa korpit ... 'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevat, sina voit myoskin minut lapsineni elattaa tassa eramaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin pilvet akkia hajosivat ja aurinko paistoi lampimasti luolaan. Jotakin ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehma luolan edessa." "Aih!" paasi meilta kuin yhdesta suusta odotuksen ja jannityksen jalkeen. "Kenoveeva pelastyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli sita. Hirvilehma nuoli hanen kattaan ja laskeutui maahan hanen eteensa. Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti poikansa ja antoi sen imea hirven utaretta ja lehma oli siita vain hyvillaan, kun liika maitonsa sita rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hanen viereensa ja nukkui. "Ja uskollinen elain, joka sen jalkeen ei enaa luopunut hanesta, lepasi jaloissa ja lammitti niita." "Siihenko se loppui?" haukotteli pikku sisar. "Ei se viela loppunut, mutta eikohan pitaisi jo menna nukkumaan?" "Ei viela, ei, kerro, niinkuin se sitten kavi." "Sitten kavi niin, etta ne elivat siella monta vuotta ja joivat sen hirven maitoa ja soivat mita loysivat juuria ja marjoja ja pahkinoita ja omenoita ja muita hedelmia, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtena paivana akkasi Kenoveeva nuoren metsakauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi juuri syoda sen suuhunsa. Han hatyytti ketun pois ja nylki kauriin ja teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eraana toisena paivana, kun Kenoveeva oli etsimassa hedelmapuita korkean vuoren rinteella, tuli hirvittava susi vuorta ylospain kantaen lammasta kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa. Kenoveeva saikahti niin, etta alkoi vapista, vaan pian hoksasi han, mita oli tehtava, kaappasi seipaan ja karkasi suden paalle ja antoi sille semmoisen kumauksen paahan, etta susi jatti lampaan ja heitti pyorryksissaan kipperon kapperoisiaan hyvan matkaa kuperkeikkaa vuorelta alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi han itselleen lampiman turkin. "Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan tietaa, etta hanen puolisonsa oli syyttomasti mestattu, rupesi han sita suremaan niin, etta oli tulla mielipuoleksi. Eika hanta tahdottu saada millaan tavalla viihtymaan eika minnekaan lahtemaan, han vain istui puolisonsa huoneessa ja murehti hanta. Mutta eraana paivana han kuitenkin lahti metsastamaan. Han tapasi hirven jalet ja lahti niita seuraamaan. Ne veivat luolaan. Han katsoi sisaan ja naki ihmeekseen ihmisen haamun makaavan luolan peralla.--'Jos olet ihminen, niin astu paivan valkeuteen!--Kuka olet ja mita taalla teet?' kysyi han sitten, nahtyaan naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllaan lampaan nahka ja hanen olkapaitansa peittivat pitkat hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla aanella, silla han oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran toipunut, etta parahiksi pysyi pystyssa.--'Sikri, mina olen puolisosi Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietaa, etta mina olen viaton.'--'Oi!' huusi han. 'Sina puolisoni eronnut henki, tuletko syyttamaan minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas puolisoni, en ole mina mikaan henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi, vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti haneen, niinkuin olisi nahnyt aaveen. Viimein, kun vaimonsa yha puhutteli hanta ja tarttui hanen kateensa, han tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sina olet Kenoveeva!' huusi han ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin metsasta. "Han oli puettuna metsakauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa lumessa. Kun han naki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso hoyhentoyhto hatussa, saikahti han ja seisahtui. Nahdessaan kyyneleet, jotka runsaina valuivat pitkin hanen aitinsa poskia, han huusi: 'Kuka tama on? Tahtooko han sinut tappaa? Ela itke, aiti! En salli sinulle mitaan pahaa tapahtua.'--'Han on isasi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!' huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Han suuteli poikaa, otti hanet syliinsa, syleili toisella kadellaan Kenoveevaa ja katsahtaen kyynelet silmissa taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tama on sanomattoman suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydamelleni, etta saan yhtaikaa nahda tassa lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin kuolleista heratetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hanen ritarinsa ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Han lahti ratsastamaan linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja jarjestamaan siella kaikki hanen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he istuivat kaikki kolme. Heita vastaan tuli suuri joukko ihmisia. Mita lahemma linnaansa Kenoveeva tuli, sita suurempi ihmispaljous seisoi kahden puolen tieta. Kaikki tervehtivat heita ilohuudoilla. Kun he tulivat maelle, josta linna nakyi, alkoivat siella kaikki kellot soida. Kansa naki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja vietti hanen tuloaan pyhana juhlana." "Entas hirvi? Jaiko se metsaan?" "Eihan se jaanyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri teetti sille sitten oman navetan. Siella se sai asua oisin, mutta paivisin se sai vapaasti kayskennella linnan pihalla, tulipa usein pyrkimaan portaita myoten linnaankin, pyrkipa aina Kenoveevan huoneeseen asti eika lahtenyt pois, ennenkuin se vahaksi aikaa paastettiin sisaan. Se oli hyvin kesy, soi kadesta. Metsastyskoiratkaan pihalla eivat sita hatyyttaneet eika kukaan tehnyt sille mitaan pahaa. Lapsilla oli suuri ilo tasta kauniista elaimesta, ne antoivat sille leipaa ja silittivat sita. Aidit sanoivat: 'Hyva Isa, jos tata elainta ei olisi ollut, olisi rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme taytynyt kuolla eramaassa.'-- 'Senpatahden ei pida yhtaan elainta kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei meilla olisi harkaa auran eteen valjastaaksemme eika lehmaa, joka antaisi meille maitoa, kavisi meille yhta kolkosti kuin kreivittarellemme olisi kaynyt eramaassa ilman tata hirvea'." "Siihenko se loppui?" "Olihan sita siinakin taas kerrakseen." Anni oli totinen, tuijotti kynttilaan, niisti sen napillaan ja sanoi opettavasti, niinkuin tapansa oli, etta siita tasta tosikertomuksesta selviaa, miten kauheata on, etta saattaa olla maailmassa niinkin pahoja ihmisia, etta syyttomat saatetaan silla tavalla karsimaan. Mutta totuus ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee viela parempi olo kuin on ollut ennen. Aisakello helahti ulkona ja aiti tuli sisaan, pudistellen lumia vaatteistaan. "Hyvat lapset, vielako te valvotte, menkaa toki hetipaikalla nukkumaan! Sinun poskesihan palavat, niin etta kateen polttaa." Ne polttivat omaankin kateeni. "Mita te olette taalla tehneet?" "Me on kerrottu satuja." Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehma, semmoinen kesy hirvilehma!--oli totta. Olisin minakin tullut toimeen sen maidolla kuinka kauan tahansa. Minapa olisin viela onkinut kalojakin suuren Kurkisuon lammista ja virittanyt ansoja janiksille ja linnuille ja etsinyt kurkien munia. Silla metsa, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan meidan aidan takana ja eramaa, jossa han oli elanyt, oli siella suuren Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siina vuoressa, joka nakyi sielta soiden takaa. Silloin kun ne olivat siella, oli siella omenapuita ja saattaapa olla viela nytkin, koska metsassa kasvaa makeita herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin aidin mustat viinimarjat. Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidat ehdittiin riisuakaan. Mina valvoin vuoteessani viela kauan, miettien, olinko nahnyt semmoista ihmista, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja sitten Sikrin linnassa ja sitten eramaassa ja jolle olisi voinut tapahtua niinkuin hanelle. En loytanyt hanta tuttavistamme, mutta minun oli kuitenkin hyva olla, etta semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja viisas ja hyva ja jalomielinen, etta rukoili vainoojiensa puolesta ja antoi surmaajilleen edeltapain anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Mina lupasin itselleni, etten enaa koskaan lehmia niittyyn ajaessani lyo niita kepilla selkaan enka pistele sikoja pahnaan. Mina luulen, etta minulle siita alkoi rakentua kuva ihmisesta, jossa en tahtoisi olevan mitaan pahaa, mita minussa ja muissa. Kai olin jo silloin nahnyt semmoistakin, mika oli, niinkuin olin paatellyt, ettei pitaisi olla. Oli ihmeen hyva ollakseni sadun pyhimysta ajatellessani. Eiko liene han minulle ollut yksi edeltajistasi, sina rakas siella ylhaalla, missapa lienetkin, sina, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi silmiesi edessa. Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun Konttiseta ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin, avopain ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mista han tuli ja minne meni, eika kuka han oikein oli, lempeasilmainen, hymyileva hissuttelija, yrttien kerailija, voiteiden keittaja ja elukoiden parantelija. Taisi olla hyvinkin koyha, koska sai aidilta lahtiessaan evasta konttiinsa ja isalta tupakkaa, ja kiitteli siita liikutettuna moneen kertaan, ylistellen ystavallisia ihmisia ja anteliasta taloa. Olimme hyvat ystavat, silla han vuoleksi minulle kaarnaveneita ja kavi kanssani ongella, mina onkien, han enimmakseen jutellen. Minulla oli hanta aina ikava, kun han lahti, niinkuin Taaton tatia ja Laukkasen Annia,--joka kuoli sina samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta. Kerran istui han konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, koyttaen kenkiaan kontin paalle, ja tarttui keppiinsa, joka oli paksu leppainen roskulakeppi. "Tassa talossa on hyva haltija," sanoi han, "ja se tulee tassa ehka aina pysymaan," sanoi han, nousten ja katsahtaen ymparilleen. "Mika se on hyva haltija?" mina kysyin. "Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mika siina on kaunista ja hyvaa." "Mika taalla on kaunista ja hyvaa?" "Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystavallisia, kun kaikki saavat olla terveita ja pysyvat hyvalla tuulella, kun lapset ovat kiltteja, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmat loistaa, ja kun on kaunis nakoala tuonne jarvelle ja noin taytelainen ruispelto, ja on hyva hevonen niinkuin teilla ja hyvalypsyisia lehmia ja aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea saunan loyly matkavaarinkin kylpea, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja nainpahan teilla kerrankin veneen, joka ei vuoda." Mina aloin jo kasittaa ja jatkoin: "Ja kun aiti antaa nisuleivan ja paljon voita sen paalle ja pyhina meilla on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyva mieli, kun on ollut paha mieli." "Jospa niinkin, jospa niinkin, naytpa tietavan." Olin juossut, reputtanut hanen vierellaan maantielle saakka. "Tassa talossa on semmoinen hyva haltija, eli toisin sanoen henki. Mina sanoisin, etta se on pyha henki, mutta ela sano kenellekaan, etta olen sita siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua." "En mina sano." "Sita ei vain saa pelottaa talosta pois." "Milla lailla ei?" "Monellakin lailla, vaikkei aina tieda tarkoin eika arvaa olla varuillaan. Mutta sen, etta se on pois lahdossa, huomaa siita, kun kaikki alkaa kayda painvastoin." "Ettako silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eika lehmat lypsa...." "Eika saa pyhana rusinasoppaa eika lettuja", hymyili seta. "Ja kiukuttelee suotta eika tottele", saestin mina.... "Voi, jos se lahtee, jos kuka pelottaa sen pois." "Se usein jaa, jos on jokukaan, joka ei ..." "Mina en...." "Sitten se pysyy." "Minka nakoinen se on?" "Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isain henki." "Oletko sina nahnyt sen?" "En muuta kuin unessa, mutta sen jalet nakee usein ... milloin niinkuin hiiren jalet hangella, tai niinkuin linnun jalet hiekassa tai oravan jalet vitilumella. Vieppas sille valista kaikkein parastasi, jota mielesi oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkaan antaa pois, vie nuorta maitoa pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa. "Mina vien!" "Ja pista kauralyhde talveksi aidanseipaaseen. Se hyvastyy uhrista ja jaa." "Minne te menette?" "Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tannekin tarkastamaan." "Tulkaa pian taas!" "Saatanpahan taas tullakin." Mina paatin, etta mina olen tassa talossa se, joka en paasta pois hyvaa haltijaa. Eika se tasta paassytkaan. Mutta olisi kai se minulta paassyt montakin kertaa--ilman sinua. Alan nahda hyvan haltijan joka paikassa, kaikessa, mika minusta on hyvaa ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edellani ongelle rantaan ja metsaan marjaan. Se on minulle toveri, mina haastelenkin sen kanssa. Palvelen sita ja uhrailen sille. En pyyda enaa Jumalalta, enka Jeesukseltakaan. Niista minulle yha paljon puhutaan, mutta ne ovat niin kaukana. Minulle on puhuttu myoskin enkeleista, mutta nekin ovat minusta kaukana. En paase niita lahelle, ne leijailevat siella ylhaalla ja laulavat jossain ylistysta karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kylla hauska, etta se tuli, mutta ehka viela hauskempi, etta se meni ja paastiin jakamaan sen lahjoja. * * * * * Maailmani on laajentunut ulospain ja syventynyt sisaanpain. Mielikuvitukseni antaa minulle joka paiva jotain, milloin ylhaalta ja ulkoa ja kaukaa, milloin lahelta ja sisasta. Mina teroitan silmani kuumiksi lahteeseen ja kaivoon ja muurahaispesaan ja se on kaikki yhta ihmeellista. On ilo nain pyrkia pois, mutta samalla on, niinkuin leijan lienee turvallista tuntea, etta sen nuora on kiinni kotikartanon tikapuussa. Se ei paassyt minulta koskaan irti, ei ollut elamassani niin ankaraa myrskya. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sina silloin olisi siihen tarttunut ja vetanyt minua varovasti tanne alas. Teit sen tietamattasi silloin ja ehka monta kertaa ennenkin. Kiinnitat minut yha edelleenkin tanne. Enka nyt ymmarra suurempaa onnea kuin saada ja voida pysya ja elaa siina ymparistossa, missa olen syntynyt ja haaveillut ja nahnyt nakyja, joita hyva haltija on minulle taalla aina nayttanyt, nayttanyt keskipaivallakin. Vahan mina olen maailmaa muualla nahnytkaan. Pienin paaskynenkin, vahaisin vastarakkikin on nahnyt sita enemman. Nehan ovat nahneet sita paljonkin, outoja maita ja meria. Mutta tannepas ne nekin tulevat, sukupolvi toisensa perasta. Ne saavat taalta rahjaisen raystaan alta, kivirauniosta, jotain, joka tuo heidat tanne uudelleen ja aina uudelleen. Ei se ole aina emo, joka heidat tuo, se on paikka, joka vetaa. Ei ole minulla, niinkuin heilla--sukuni loppuu minuun. Mutta ehka on muita, jotka tulevat. Tyhja pesamme ei ehka sittenkaan jaa tyhjaksi. Tulipa kuka tuli, ne saavat naista nekin tietaa, kuinka taalla on oltu ja eletty ja iloittu ja voidaan elaa ja pitaisi elaa ja iloita. Myoskin sita varten mina tata kirjoitan enka vain omiksi iloikseni. En ehka olisi kirjoittanut mitaan, jos kaikki aina olisi kaynyt hyvin eika tata viimeista tullut. Olemme ehka juuri taten saavuttaneet elamamme tarkoituksen, sina ja mina. Olisihan viela paljonkin naita kukkia kevaiselta niitylta. Mutta eihan niita kuormittain eika sylen taydelta. Muistojenkin kukat ovat pantavat valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkilla. Jos ne kaikki poimisin, olisi niita aina yhta paljon jalella. Kasvaisi muistellessa aina uusi poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niita keraten en paasisi sinua sen lahemma. Haluan sinne, missa sina olet kaikin mukana. * * * * * Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystavaa kuin eramaa ja sina. Ennenkuin elin sinun lumoissasi, elin eramaan lumoissa. Rakastin ensin sita ja sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessa ja vuoroon. Eika kumpikaan kadehtinut toistaan eika tunkenut toista tieltaan. Te minua tenhositte molemmat, rannattomat, pohjattomat, hamyiset ja haipyvat ja samalla laheiset ja tutut ja omat, sina ennen kaikkea sieluinesi ja sydaminesi, --joihin halusin eksyakin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enka edes halunnut selvyyteen, siihen, mika minussa oli omaa. Ikavani teihin takaisin oli sietamaton, jos minun joskus taytyi elaa teista erossa. Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siella kurjet ja sen muut ihmeet. Olin mattaalla maaten vaivaiskoivupensaan suojassa tahystellyt niita ja katsellut niita silmasta silmaan, kunnes ne tunsivat minut ja mina heidat, eivatka peljanneet, vaan koikkivat ja kirkuivat ymparillani vahan matkaa minusta. Eivatka ne nekaan, enemman kuin ne pikkulinnut ennen, olleet minulle, mita muille, vaan niinkuin henkia ja haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset kuormat teiria, pyita ja metsakanoja. Mutta ei minua viehattanyt niin paljon saalis kuin hurma saada hiiviskella siella ja kuukkia ja tuntea onnen tunnetta nautinnosta olla ja elaa siella yksin ja sulautua siihen ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhan mina oikeastaan olen kaikkea muutakin elanyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisia harrastaessani, muokatessani maata, kyntaessani ja kylvaessani. Ja silloin minun taytyi, eramaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siita erota. Mutta jos en olisi siita eronnut, en olisi yhtynyt sinuun.... On kirkas syyspaiva kaupungissa. Istun kylmalla, keltaiseksi maalatulla koulun penkilla, edessa ruma, musta taulu ja jankkaava, ikava opettaja. Ikkunasta nakyy suuri tyhja kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain puutalojen yli havumetsaisia makia, seassa keltaisen heleita koivuja. Siella, niiden takana, kymmenien peninkulmien paassa, mutta kuitenkin siella pain, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat vaarat. Kaikki ne naen samalla kertaa. Siella ollen mina samalla naen ja kuulen kaiken, mita luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta. Vaan vastaellessanikin mina kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina pakenevat lahestyessa, naen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan puiden valissa hanta kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi, kotkotusta ja kiihkeaa, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon laidassa--ja mina olen taalla. Minulla on ikava ja kaipaus, niin etta rintaa raastaa, olen ensi kerran elamassa oikein todella onneton, sielussani sairas sydanjuuria myoten. Olen kuin vankina vieraassa vihollismaassa. On kuin elamani taalla tulisi menemaan hukkaan, niinkuin olisin iati kadotettu. En ole osannut tutustua taalla kehenkaan, ainoa oikea ystavani, Anti, istuu siella kotona rappusilla ja odottaa minua, ja kun minua ei kuulu, lahtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain aikansa kuluksi, hyvin tietaen, ettei han sielta yksin mitaan saa. Minakin menen suotta aikojani metsalle ilman pyssya, joka iltapaiva, jokainoa sunnuntai ja lupapaiva, kaupungin ulkopuolelle, jossa kayskentelen, ja saanhan edes nahda harakan, kuulla variksen, ja jos orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja sita haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on pitkaksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja loydan sen sielta toistekin--kunnes sitten en enaa loyda. Lumen tultua hiihtelen yksin enka mene toisten poikien kanssa makeen. Loydan janiksen jalet, etsin niita myoten sen makuuksen, joka on jaatynyt kovaksi, se paasee monta kertaa menemaan, mutta laskee viimein niin lahelle, etta naen mustat korvain karet ja ruskeat silmat. En aja sita ylos, hiivin ohi, jatan sen siihen ja kayn toistekin katsomassa, kunnes sekin sitten kerran on poissa kaikkine jalkineen. Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isan kanssa kokemaan haukirysia Kurkilammin puron niskaan--enka saa olla siella. Sainhan sitten--muistatko, mina ja Lauri, mina isana, Lauri minuna--mutta sita muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt mina ... kaupungin lahella on lampi, ja kaupunkilaisten rysia rannan poreessa ... nyt mina aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nahda vaajan tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentaa jonkun rysan. * * * * * Aurinkoiset, kevaiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan aaressa, kun kiurut laulaa ja kae